Psykoterapia alkaa :)

Anteeksi pitkä postaustauko, olen ollut niin huonossa kunnossa, etten ole jaksanut kirjoitella. Minulle on nyt tullut hirveästi itseuhoisia ajatuksia, joiden miettiminen vie paljon aikaa. Ne ovat kuin ääniä, niitä on pakko ajtella vaikka ei haluaisi. Ajattelen, että helpoin tapa olisi lähteä lääkkeillä. En uskalla kuitenkaan tappaa itseäni, koska pälkään, etten kuolekaan, jään kitumaan ja minulle tulee jotain aivovaurioita yms. Lisäksi ajatukset tyssäävät siihen, kun ajattelen vanhempia ja niiden reaktiota. Näitä ajatuksia on minulla ollut nyt parisen viikkoa.

Minulla on menkat myöhässä 10-12 viikkoa, en ole ikinä pitänyt kirjaa niistä, koska ovat tulleet aina ajallaan. Kävin jo tk:ssa mahakivun takia ja siellä ottivat raskaustestin, joka oli negatiivinen. Eli en ainankaan vauvaa ole odottamassa :) Ketipinor ja risperidon voivat tehdä menkoista epäsäännölliset, joten odottelen huomista, jolloin kerron menkoista omahoitajalleni. Katsotaan menenkö gynekologille vai odotelleenko vielä.

Olin pois koulusta viime viikon tiistaista perjantaihin henkisen huono olon vuoksi. Minulla oli muka kuume. En jaksanut hakea sairaslomaa ja selittää taas kaikkea, koska en osaa sanoa mikä minua vaivaa ja miksi minulla on itsetuhoisia ajatuksia.

Kävin psykoterapiapolilla arviointikäynnillä. Terapeutin kanssa puhuttiin näistä vaivoista mitä minulla on ollut. Eipä siellä mitään ihmeellistä tapahtunut. Joku "hyvät ja huonot puolet" lappu piti täyttää. Polilta sitten soittivat, että terapia alkaa 10.12. Yllätyin, kun saan aloittaa näin nopeasti. Ihan hyvä, koska nyt minulla on ollut huonompi kausi. Aina kaikki sanoo, että on ylä- ja alamäkiä, mutta kun olet pohjalla, tuntuu ettei sieltä pääse pois.

Huomenna on varmaan viimeinen käynti omahoitajalla. Aika on sovittu psykologin yksikköön, jossa on fysioakustinen tuoli. Kokeilen sitä ja sitten puhutaan jatkosta. Olisi niin helppo hakea saikkua, mutta nyt on alkamassa koeviikot ja koeita ei kyllä kannata jättää rästiin. Onneksi saan suorittaa joidenkin aineiden kokeet esseetehtävillä, joten niistä saan vähän helpotusta.

-Mila

Apua

Tietääkö kukaan mitä nuo minun diagnoosit ihan oikeasti tarkoittavat? Etenkin tuo tarkemmin määrittelemätön (ei-elimellinen) psykoosi.

Diagnoosi
F29 Tarkemmin määrittämätön (ei-elimellinen) psykoosi
F98.80 Lapsuuden yleistynyt ahdistushäiriö (traumaperäisiä dissosiaatio-oireita, voimakkaita pakko-oireita lähinnä pakkoajatuksina, toimintakyvyn romahtaminen)

Muistin virkistystä

Löysin eilen illalla vanhan päiväkirjani, johon olin pari kertaa kirjoittanut. Aika rankkaa luettavaa näin äkiseltään. Kirjoitan ihan suoraan tänne, mitä olin kirjoittanut.

15.12.2011

Mun tekis mieli läpsiä Lindan (minun serkun,joka kiusasi minua) naamaa niin kauan, että sen typerältä naamalta lähtis se typerä virne ja sen hymy hyytyis. Mua oksettaa sen yritykset olla kaikkien kaveri ja varsinkin sen punastelut. Hävettää sen puolesta. Muut ei varmaan oo tajunnu, miten kaksnaamanen ämmä se on. 14 vuotta mä oon kestänyt sitä ja kärsinyt, mutta onneks mä nyt pääsen siitä eroon. Niin paljon mä oon saanut kärsiä sen takia, etten halua ajatella enää koko ämmää. Sen äitikin on semmonen käärme, ettei toista. Se oli sanonu mummulle, että Mila vaihtaa luokkaa, koska sillä ei oo kavereita. Mistä se voi tietää miks mä vaihdan luokkaa. Sen tyttö on tehnyt mut hulluks. Jonain päivänä mun tekis mieli tappaa itteni. Musta tuntuu niin pahalta, ku Linda on ku ei huomaiskaan mua. Mutta vaikka mä yritän,  etten välittäis, silti mulle tulee ihan sairaan paha olo. Ja se tietää sen. Onneks mä keksin piilopaikan neljästä ja puolest kerrokesta.(Siellä ei ollut ikinä ihmisiä välituntisinkaan.) Siellä mä sentään voin rauhassa olla. Maanantaina ja tiistaina mä meen sinne uuteen luokkaan tutustumaan ja keskiviiko on ainut päivä milloin mun tarvii kestää mun luokkalaisia.

Jatkuu...

Tänään on ollut aika paska päivä. Linda on mulle taas hermostunut, enkä mä kestä sitä. Miten joku ihminen voi aiheuttaa noin paljon pahaa.

Mulla on niin ikävä Saraakin. Kun mä katon sen kuvaa, mä en voi tajuta, että se on kuollut. Hetki sitten Sara oli niin todellinen ja iloinen, että muakin se pristi. Sen onnellisuus oli tarttuvaa. Mä en ajatellut koskaan, että mun tuttu voi kuolla. Kun mä kuulin, että Sara on kuollut, ajattelin, että se on jokun sairasta pilaa. Mutta ei. Miten niin onnelinen ja rakastettu ihminen voi kuolla toisten virheiden takia. Parasta Sarassa oli sen nauru. Ei mulla oo enää mitään vanhassa luokassa, ku Sarakin on kuollut. Miks mä jäisin sinne.

Anteeksi Linda sä oot ollut ki (En tiedä miksi olen lopettanut tämän lauseen kesken, mutta tarkoitus varmaankin oli ikään kuin pyytää anteeksi Lindalta, mitä olin kirjoittanut.)

29.1.2012

On tapahtunut paljon asioita ja muutoksia. Uudessa luokassa ja koulussa on ylipäänsä jees. Mä en vaan jaksa tutustua kehenkään. Musta tuntuu, et mulla ei enää voi olla kavereita. Mä en halua enää puhua Lindalle. Onneks se vaihto riparia, mä en olis muuten jaksanut mennä sinne. Mun pitää päättää psykoterapia vai ei? Musta tuntuu, etten tarvi sitä, mutta toisaalta tarvisin sitä paljon.

Mitä jos mä kuolisin? Kuka mua jäis kaipaamaan? Ei varmaan kukaan. Mä en jaksa enää.

30.1.2012

Väsyttää ja kokeetkin on tulossa. Miten mä tajuan, ettei mun tarvi herätä aamulla niin aikasin? Mua pelottaa, että joku nappaa mut. Miks?

1.2.2012

Västtää ihan sairaasti. Kukaan ei enää usko, että mulla voi olla joku ihan oikeasti kipeä, koska oon valehellu niin paljon, että saisin olla koulusta pois. Nytkin maha ihan sairaan kipee, mut äiti ja mummu sanoo, et ei siinä mitään oo. Onneks saan olla huomenna pois koulusta. Mä en jaksa teeskennellä, et jee, kylläpä mulla onkin kivaa, ku koko ajan pitää kattoa näkyykö Lindaa ja ajatella, et mitä jos joku nappaa mut, mulla ei saa olla kavereita ja että mä en jaksa enää. Mä sanoin äitille ekaa kertaa ihan ku ohimennen, et huomenna mä meen kuolemaan. Äiti luulee, et mä pelleilen näillä asioilla. Mut mä en oo ikinä ollut näin tosissani. En mä haluais kuolla, mut haluisin eroon tästä kaikesta paskasta ja alottaa alusta. Mä tekisin kaiken ihan toisin, jos vaan saisin alottaa ihan tyhjästä. Mutta nyt on pakko ponnistella tästä ja suoriutua kunnialla noista kokeista. En mä jaksa lukea aina vaan. Musta tulee varmaan paskakuski. Mä kulutin kaikki voimat ala-asteella ja seiskalla.

19.2.2012

Vois tappaa itteni. Pääsis kaikki helpommalla.


Onneksi löysin nämä kirjoitukset, saan näin vähän selville mitä mulle on tapahtunut. Olen nimittäin menettänyt muistini tuolta ajalta. Sen takia minä en tajua, että miten psykoterapia voi auttaa minua, jos en muista mitään. Ensimmäinen aika tuonne terapiaan olisi keskiviikkona. Jännittää vähän, koska joudun taas aloittamaan alusta, kaiken.

?

Jos teille läheinen ihminen on kuollut,onko teillä semmoinen tunne, että hän on matkoilla ja tulee kohta takaisin. Minulla nimittäin on, kun ajattelen Saraa. Vaikka kyllä minä oikeasti tajuan, että Sara on kuollut, mutta en pysty käsittelemään hänen kuolemaa.

Saralle

Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.

Niin kaunis on maa

Aurinko nousee on kastetta maassa.
Aika on herätä, nousta ja lähteä.
Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Päivä on kirkas,
vain metsässä tuulee.
Aika on naurun ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Aurinko laskee jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Jos tietäisin
että tämä on viimeinen kerta,
kun näen sinun nukahtavan,
peittelisin sinut huolellisemmin ja
lukisin puolestasi rukouksen.
Jos tietäisin,
että tämä on viimeinen kerta,
kun näen sinun astuvan ulos ovesta,
rutistaisin sinua lujasti ja
kutsuisin vielä takaisin halattavaksi.
Jos tietäisin,
että tämä on viimeinen tapaamisemme,
minulla olisi toki aikaa sanoa sinulle,
että olet minulle tärkeä.
Jos tietäisin,
että tämä on viimeinen päivä,
jonka saamme elää yhdessä..
Mutta eihän tämä vielä tähän lopu.
Yksi päivä sinne tai tänne.
Onhan päivä vielä huomennakin..onhan?
Todennäköisesti on.
Ehdin korjata laiminlyöntini.
Onneksi elämä tarjoaa
loputtomasti uusia mahdollisuuksia.
Mutta siltä varalta,
että olen väärässä eikä
minulla olekaan kuin tämä päivä sanon,
että olet minulle hyvin rakas.
Kaikki eivät näe huomista.
Jollekulle tämä on viimeinen mahdollisuus
puristaa toinen rintaansa vasten.

Tuo Kari Rydmanin laulu "Niin kaunis on maa" on minulle todella, tärkeä, koska se laulettiin Saran hautajaisissa.

Koulupalaveri

Eilen äiti ja isä kävivät koulussa sompimassa minun koulun käynnistä. Sielä oltiin sovittu rehtorin, luokanvalvojan ja erityisopettajan kanssa, että menen joka päivä erityisopettajalle ja olen siellä vähintään kaksi tuntia. Eli ma, ti, ke, pe klo 9-11 ja torstaina klo 10-12. Meidän luokan tunneille minun ei tarvitse mennä, olen vain erityisopettajan luona. Aika lyhyitä päiviähän nuo ovat, joten olen varmaan enemmänkin koulussa, että saan kaikki läksyt tehtyä. Minulle tämä järjestely sopii vallan mainiosti.

Kerroinkin jo aikaisemmin, että koulu oli soittanuut sairaalakouluun ainankin kaksi kertaa. Kun äiti oli kysynyt, että miksi he olivat sinne soittaneet, kukaan ei ollut sanonut mitään. Tajusivat varmaan, että se oli meitä kohtaan väärin.

Onneksi tämä meni näin. Nyt tuntuu, että pystyn sinne kouluun menemään.

Siivoamisesta

Tiistaina kävin myös psykofysioterapiassa, jossa tehtiin jumppaliikkeitä. Ennen minulla oli ihan hirveitä kipuja niska-hartia-seudulla, joiden takia en saanut nukuttua öitä kunnolla. Nyt kipuja ei ole enää ollut, joten terapiaan sovittiin enää yksi aika keväälle.

Psykoterapiaan tuli tänään aika, joka oli tarkoitettu minulle ja vanhemmille. Odotan sitä innolla, koska saan purettua itseäni jollekkin toiselle.

Kolmannelta luokalta asti olen siivonnut, laittanut astioita koneeseen, imuroinut ja pessyt pyykkiä. Viime vuonna, kun äiti opiskeli illat toisella paikkakunnalla, minä siivosin koko alakerran joka päivä. Eikä meidän talo ole ihan pieni, 100 neliöä siivottavaa alakerrassa. Minua ahdisti hirveästi jos jokin paikka oli sotkusena. Osastolla psyko sanoi, että tällaista pakkosiivoamista esiintyy yleensä anorektikoilla ja osastolla ihmeteltiin, että mistä tämmöinen ajattelutapa minulle on tullut. Itsekään en sitä tiedä. Nykyään en välitä vaikka paikat ovat vähän rempallaan, mutta hirveä siivo kyllä vielä ahdistaa. Mutta tässä asiassa on menty parempaan päin.

Syksyn loppuarvio

26.10.2012 T19 nuorisopsykiatrian osasto NPSY

Loppuarvio
Hoitoaika: 8.8 - 18.9.2012 nuoriopsykiatrian os. T19 ja päivänuorena 19.9. - 11.10.2012/nuorisopsykiatrian os. T19

Tulosyy
Psykoottistasoinen ahdistuneisuus.

Hoidon tulokset
Hoitojakson alussa nuoren toimintakyky oli erittäin voimakkaasti laskenut. Nuoren ahdistuneisuus oli erittäin voimakasta ja nuori kuuli äänihallusinaatioita päivittäin. Mieliala oli vaihteleva ja pelkotiloja oli runsaasti. Nuoren lääkehoitoa tarkistettiin ja neuroleptilääkitystä jonkin verran lisättiin. Nuoren ääniharhat jäivät pois ja nuoren toimintakyky nousi merkittävästi siten, että myös sairaalakoulun käyminen sujui kohtuullisen hyvin. Pelotilat hellittivät ja nuoren voinnissa tapahtui voimakasta kohentumista aiempaan verrattuna. Nuorelle tehtiin psykologin tutkimukset, joissa nuoren traumaperäinen dissosiaatio-oireilu, voimakkaat pakkoajatukset ja ahdistuneisuus tuli esille. Nuoren voimakas ahdistus ja impulssikontrolli saattoi pettää. Tunne-elämän ja persoonalliuuden puolelta nuoren psyykkinen tilanne välittyi vakavaan oireiluun nähden kuitenkin melko hyvänä. Todellisuudentaju oli pitävä ja havannointi vääristyi ainoastaan satunnaisissa, tunteenomaisissa tilanteissa. Nuoren mieliala välittyi kuitenkin hyvin masentuneena ja ahdistuneena tuskaisiin tunnetiloihin asti. Realiteettiotteen pettäminen oli riskinä voimakkaasti kuormittuneissa tilanteissa. Nuoren sosiaaliset taidot näyttäytyivät rajoittuneina. Nuorella oli myös oman kehon suhteen haasteita ja tietynlaista jähmeyttä, joka ei liittynyt lääktykseen.

Nuori osallistui osastojakson aikana toimintaterapiaryhmaan hyvällä menestyksellä. Nuori aloitti myös arviointikäynnit fysioterapiassa.

Suunnitelma
Nuoresta on tehty lähete psykoterapiapoliklinikalle terapian suunnittelua varten. Tukikäynnit jatkuivat osastolla omahoitajalla toistaiseksi. Lääkehoitona Risperdal 1 mg x 2 ja Ketipinor 100 mg x 2 iltaisin, Opamox 15 mg 1 x 1-2 tarvittaessa. Lääkehoidon seuranta nuorisopsykiatrian pkl:lla.

Diagnoosi
F29 Tarkemmin määrittämätön (ei-elimellinen) psykoosi
F98.80 Lapsuuden yleistynyt ahdistushäiriö (traumaperäisiä dissosiaatio-oireita, voimakkaita pakko-oireita lähinnä pakkoajatuksina, toimintakyvyn romahtaminen)


Voisiko joku valaista minulle mitä on impulssikontrolli?

Saikkua

Eilen alkoivat äänet, vaikka niistä on ollut pitkä tauko.  Ajattelin ensiksi, että ne menevät ohi. Eivät menneet. Otin Opamoxin ja kerroin sitten äidille niistä. Äänet toistavat taas samaa kuin keväällä eli toinen ääni sanoo, että tapa itsesi ja toinen kieltää itsemurhan. Uskon, että ne tulivat koulusta. Siitä, että koulussa ahdistaa aivan kauheasti. Sitä en osaa tarkasti sanoa, että mikä siellä koulussa olemisessa ahdistaa.

Äiti oli sopinut koulun kanssa tapaamisen huomiseksi, missä puhutaan minun koulunkäynnistä. Sinne tulevat rehtori, luokanvalvoja ja erityisopettaja. Siellä ainakin pitäisi puhua vaihtoehdoista, miten voin koulun suorittaa.

Tänään kävin omahoitajan luona tukikäynnillä. Äiti tuli mukaan sinne ja sekös minun omahoitajaa otti päähän. Hänen mielestä äiti kertoo minun ongelmista ja minä olen hiljaa. Tänään oli kuitenkin niin, että en pystynyt sanomaan mitään äänien takia. Ne huusivat lujaa ja paljon. Omahoitaja lyttäsi kaikki minun toiveet koulun suhteen. Kuulemma sen takia, että hänen tehtävä on puhua suoraan näistä asioista. Nostaa kissa pöydälle kuten hän asian ilmaisi ja katsoa kouluasiaa joka suunnasta. Huomisesta tapaamisesta, kun äiti ja isä menne sinne koulupalaveriin, omahoitaja oli sitä mieltä, että KUN ratkaisuja ei löydy, menen osastolle päivänuoreksi.

En ole ollut tänään koulussa ja koulu oli ottanut taas yhteyttä sairaalakouluun. Alkaa ottamaan hermoon tämä touhu.

Sain saikkua loppuviikoksi. Ensin omahoitaja oli sitä mieltä, että mihin minä sitä tarvitsen, mutta aikamme keskusteltuamme, oli omahoitajakin sitä mieltä, että sairasloma on ihan hyvä juttu. Nimenomaan tämän epätietoisuuden kannalta, kun en tiedä mitä minä voisin tehdä. Saikun aikana pitäisivät eri vaihtoehdot koulun suhteen tulla ilmi ja niistä pitäisi sitten valita paras ratkaisu.

Uusi ulkoasu

Innostuin vähän blogia muokkailemaan. Toivottavasti tykkäätte!

Lastenkoti, häh?

En mennyt keskiviikkona enkä torstaina kouluun ja koulusta oltiin heti soitettu sairaalakouluun. En tiedä mitä olivat puhuneet tai sopineet. Koulu ei olisi sairaalakouluun saanut yhteyttä ottaa, koska olemme sopineet, että minun tilanne on vain kodin ja koulun välinen asia.

Yritimme torstain aikana ottaa selville vaihtoehtoja siitä miten voisin koulun suorittaa. Nämä lyhennetyt koulupäivät ei tunnu minun omalta jutulta, koska minua ahdistaa niin hirveästi koulussa. No, vastaus oli tällainen: "Muita vaihtoehtoja ei Milialla ole, kuin tulla kouluun tai mennä osastolle." Että näin meillä.

Torstaina menin tukikäynnille osastolle ja siellä omahoitajani sanoi: "On ihan hyvä juttu jos sinulle tulee romahdus, näemmepä ainankin, että nämä lyhennetyt koulupäivät eivät ole sinulle sopiva vaihtoehto." Minä olin sitten että MITÄ? Minun mielestä ei ole ihan sama menenkö taas huonompaan kuntoon. Omahoitaja kertoi, että koulu voi tehdä minusta lastensuojeluilmoituksen, jos en mene kouluun. "Ei ne varmaan sinua heti lastenkotiin laita, mutta siitä tulee taas palaveri ja sossut voi ehdottaa osastolle menoa. Me ei osastoa tässä vaiheessa edes suositella, koska olet sitä niin jyrkästi vastaan." Jos saan valita osaston ja lastenkodin väliltä, arvaatte varmaan kuumman valitsen. Osaston, koska en voisi edes kuvitella lastenkotiin menoa.

Sovittiin omahoitajan kanssa, että tukikäyntejä on kaksi kertaa viikossa niin kauan ennen kuin psykoterapia alkaa. Seuraava aika on tiistaina.

Eli ei mennyt tämä viikko ihan putkeen minun osalta. Toivotaan onnea ensi viikolle :)

Huonoa kuuluu

Tässä pari viikkoa ollut kotona ja tällä hetkellä ei kuulu kuin huonoa. Koulu ahdistaa ihan kauheasti. Ja enkun tunnit vielä kauheammin. MInulle on tehty sellainen lukujärjestys, että saan olla ainankin kymmenen tuntia pois koulusta, jaksamisen mukaan tietenkin. Nyt ehdotettiin sellaista, että voisin mennä enkun tunneiksi erityisopettajan luokse. Minulla on vähän semmoinen epäilys, että tämä ei onnistu. Olen kuitenkin saanut niin paljon helpotusta tähän kouluun.

Jotenkin tuntuu, että olisi niin helppo jättää koulu kesken. Jatkaa sitten ensi vuonna. Mutta eihän se auta. Ei minulla taida olla vaihtoehtoja. Osastolle en nyt heti haluaisi, just kun pääsin sieltä pois.

Kun tulin kotiin, minua ei ahdistanut tai pelottanut mikään. Ääniäkään ei ollut. Sitten kuin varkain hiipi pelko, että joku ampuu minut. En tiedä mistä se on tullut, en ole lukenut sen tyyppisiä uutisia tai mitään. Joka päivä pitää pelätä, että jollain on ase takintaskussa. Lisäksi on tullut taas ajatuksia itsensä tappamisesta. Tuon koulun takia ne ovat varmaan tulleet.

Kävin osastoporukan kanssa Keskisellä syysloman aikana. Ihan kivaa oli. Siellä oli mukana minun omahoitaja ja korvaava hoitaja. Ostin lankaa ja virkkuukoukun. Mukava päästä virkkaamaan, saa ajatuksia muualle. Ajattelin tehdä kaulahuivin pikkusiskolle.

Seuraava tukikäynti osastolle on torstaina. Pitää puhua tästä koulusta ja peloista. Psykofysioterapiaankin sain vielä yhden ajan.

Toivottavasti tämä olo tästä helpottuu. En silti haluaisi mennä kouluun, vaikka miten päin ajattelisin.

-Mila

Kotiin :)

Huomenna olisi loppuneuvottelu. Siellä sovitaan jatkosta ja eipä me varmaan muuta tehdäkään. Koulusta tulee myös jokin porukka. Luokanvalvoja ainankin ja ehkä kuraattori.

Käväisin tänään lääkärin luona. Eipä siellä oikein mitään tehty. Kerrattiin näitä tapahtumia. Minun väsystä hoitajat ja lääkäri olivat huolissaan. Minun mielestä siinä ei ongelmaa ole. Tottakai olen väsyneempi ammuisin enemmän kuin ennen, mutta iltaa kohti piristyn huomattavasti. Mutta kaikkein parasta on se, että pääsen huomenna KOTIIN. Jes! Yhteensä kaksi kuukautta ja kolme viikkoa osastoelämää takana päin.

Hyvää illan jatkoa!

Miksi?

Miksi minulle on sattunut kaikkea pahaa? Sitä ei voi tajuta.

Epäröintiä

Joka päivä minä mietin, että tämä päivä on osastolla minun viimeinen. Vielä en ole sitä kenellekkään sanonut. Aina kun minä pääsen osastolle, se päivä menee vain odotellessa milloin pääsee kotiin. Sitten kotona tulee semmoinen olo, että haluaisin jo lopettaa tämän osastojakson. Joka päivä tämä saman ajattelua. Onneksi se kohta oikeasti loppuu. 11.10. on loppuneuvottelu. Omahoitaja kyllä sano tänään, että silloin pääsee pois, jos ei  mitään yllättävää käännettä tapahdu. No ei tapahdu. Sitä paitsi se oli selvä homma, että pääsen silloin 11. päivä pois.

Huomenna mennään minun omahoitajan kanssa syömään jonnekkin ja se olisi periaatteessa viimeinen ns. omahoitajatunti, koska hän jää lomalle. Mutta katsotaan mitä huomenna keskustellaan.

Hyvää viikon alkua :)

Väsy

Väsyttää...

Minä raahaudun aamulla osastolla, menen aamulla kouluun, sitten välitunnille, taas koulua, äkkiä syömään ja nukkumaan vähäksi aikaa ja sitten vielä iltapäiväksi kouluun. Joka paikalle minä menen viimeisillä voimilla. Kun koulu loppuu, alkaa helpottamaan. Tunneilla pilkkimisestä on tullut minulle yleistä. Sille ei voi mitään, että ne silmät menevät vain kiinni. Ja tietenkin, juuri nyt alkaa koe viikot. Just silloin, kun olen  kaikista väsyneimmilläni.

Nukkumisesta ei tule mitään. Minulla on niskat kipeinä, joten herään kamalaan särkyyn kymmenen minuutin välein. Yritä siinä sitten nukkua. Ja kaikkein parasta on, ettei unta tule silloinkaan, kun mikään ei ole kipeä. Tämä touhu menee jo yliväsymyksen puolelle.

...

Lähdet jonkun toisen matkaan, soita mulle yöllä vuoden päästä taas. Voit olla varma hetkeekää en mieti, ehdoitta mä saavun sua noutamaan. Sinä oot se päätös jonka pyörrän, takki jonka käännän, vaikka pelottaa.
Sinä oot se mihin loppuu kohtuus mistä alkaa hulluus, järjetön rakkaus.
Miksi se uskoo, miksi se toivoo, miksi se kärsii, mutta kestää.
Miksi se vain riuhtoo, miksei se irtoo.
Miksi se kärsii, mutta kestää, miksei sitä hengiltä saa.

Neuvottelu

Neuvottelu oli tiistaina ja hyvin meni. Minulla on todennäköisesti depersonalisaatiohäiriö ja masennus, mutta vielä mennään vanhoilla diagnooseilla. Tuossa alempana on noita depersonalisaatiohäiriön oireita mitä minulla on ja siitä, mitä se tarkoittaa. Näistä löytyy lisää trauma ja dissosiaatio-sivustolta.

Depersonalisaatioksi kutsutaan tilaa, jossa henkilön käsitys oman itsen ja ympäristön olemassaolosta hämärtyy. Hänestä saattaa tuntua, että hänen kehonsa on epätodellinen, muuttuu tai katoaa, tai että hän tarkkailee itseään oman kehonsa ulkopuolelta. Henkilö on kuitenkin tietoinen siitä, ettei kokemus ole "totta"; hänen todellisuudentajunsa pysyy kokemuksen aikana hyvänä.

Tavallisia tuntemuksia ovat:

Tuntuu, kuin oikea minä olisi kaukana siitä, mitä elämässäni tapahtuu.

Tunne, että ottaa osaa päivittäisiin tekemisiin olematta tunteellisesti läsnä ("oikea minä on jossakin muualla").

Tuntuu, kuin elämäni olisi unta.

Voin nähdä itseni kauempaa, aivan kuin olisin kehoni ulkopuolella (katsoo itseään katosta) ja katsoisin elokuvaa itsestäni.

Pystyn sulkemaan pois tunteeni tai irrottautumaan tunteistani..

Kehoni työskennellessä mieleni on jossain muualla.

Tunnen itseni poissaolevaksi.

Osa minusta tekee asioita samaan aikaan, kun toinen, havaitseva osa itsestäni raportoi minulle hänen tekemisistään.

Tuntuu, kuin osia kehostani olisi irrallaan muusta ruumiista.

Kehoni tai sen osa tuntuu epätodelliselta tai vieraalta.

Derealisaatio, toinen dissosiaatio-oire, on
tavallinen depersonalisaatiohäiriöstä kärsivillä. Siinä henkilö kokee ympäröivän maailman epätodelliseksi, unenomaiseksi tai, että ympäristö muuttaa muotoaan.

Nyt jatkan päivänuorena eli olen osastolla ma, ti, to klo 8-19, ke klo 8-16, pe klo 8-11.30. Viikonloput ovat vapaita. Kolme viikkoa jatkan näin ja sitten on uusi neuvottelu. Neuvottelun jälkeen täytyisi jatkaa normaalia elämää eli tuo koulu täytyisi nyt saada sellaiseksi, ettei se ahdistaisi.

Kolaria yms...

22.8.2012

Kävin tänään lääkärin jutuissa. Tajusin miä se tarkoitti sillä sympioosilla. Minun pelko siihen, että joku voi tappaa minut on kuulemma primitiivinen. Ne ovat samanlaisia kuin jollain hyväksikäytöön liittyvät pelot. Eli ajattelen, että minusta näkee ulospäin, että pelkään tappamista ja tappaja huomaa pelon ja tappaa. Aika monimutkaista.

26.8.2012

Minua ahdistaa kaikki huuto, äkilliset liikkeet, äännähdykset ja paukahdukset.

27.8.2012

Tylsää!!!

2.9.2012

Ajoin eilen kolarin. Näin sivusilmällä, että joku tulee sivulta. Laitoin jarrút pohjaan. Auto tärähti. Minä nousin autosta ja huusin: "Mitä sinulle kävi, sattuuko?" Kolarin minun kanssa ajnut Kalle ei oikein sanonut mitään. Naapuri juoksi paikalle, sitten isä. Isä soitti poliisit ja ambulanssin paikalle. Missä Sara? Häntä ei näy. Missä se on? Niin, se onkin jo kuollut. Itku tulee ja poliisit. Ajokortti ja puhallus. Opamoxia naamariin. Sakot pojille, koska kolari oli heidän syy. Kallen polvet oli sökönä, mutta kyllä se ambulanssiin pystyi kävelemään ihan itse. Huh, mä selvisin.

6.9.2012

Olen tehnyt niitä tutkimuksia, mutta en tajua mitä hyötyä niistä on. Pitää katsoa jotain musteläiskää ja kertoa mitä siinä näkee ja miksi. MIKSI? En minä tiedä, näen vain. Huoh...

En ole ollut nyt kahteen päivään koulussa, koska ahdistaa koko koulu. Opamoxia oon taas aika tiuhaan nappaillut.

Lisää päiväkirjamerkintöjä

14.8.2012

Tänään minulla oli HOSU eli hoitosuunnitelmaneuvottelu. Lääkäri ei noteerannut minun uusia ääniä mitenkään. Ne kuulemma kuuluvat siihen, ettei voida olla äidin kanssa sympioosissa. Voi helsinki, puolitoista tuntia puhuttiin SYMPIOOSISTA.

Olen rauhoittunut, kai. Minä näen kuvia, joissa minä olen kuollut ja ääni huutaa taustalla, että mitä minulle on käynyt.

Viikonloppuna olin mökillä. Taidan olla ahtaanpaikan kammoinen. Vedessä tuntui, etten saa happea ja kädet ja jalat tärisi. Tai sitten se on jotain muuta. En tiedä.

Lauantai-iltana äidin veljen piti tulla käymään meidän mökillä, mutta aikansa jahkailtuaan se sanoi, ettei tulekaan. Ääni alkoi sanomaan, että se valehtelee ja tulee yöllä tappamaan meidät kaikki. Mietin, että missä kohdissa meidän pitää nukkua, ettei se osu meihin. Otin Opamoxin ja aloin nukkumaan. Yöllä heräsin ja olin ihan varma, että se minun eno oli alakerrassa ja tunsin, että ulko-ovi oli auki ja sieltä tuli minun jaloille vetoa. Herätin äidin ja se kävi katsomassa, ettei se ollut alakerrassa. Sitten otin Opamoxin ja aloin nukkumaan.

Päiväkirjamerkintöjä...

12.8.2012

 Pääsen käymässä kotona. Jes!

13.8.2012

Menin eilen vk:lle eli vapaa kävelylle. Törnävän puistossa istui kaksi miestä penkillä. Säikähdin niitä, koska ne olivat niin epämääräisen näköisiä. Äänet alkoivat huutamaan: ” Juokse ne tappaa sut. ” Ikinä ennen ei ole noin käynyt. Nyt äänet ovat muutenkin alkaneet ilman ahdistusta.

Päiväkirjamerkintöjä

5.8.2012

Minua huimaa ja lihakset ovat tosi kipeät. Ääniä ei ole kovin paljon ja nyt ne puhuvat hiljempaa. En pysty kirjoittamaan enempää, koska huimaa sen verran lujaa.

6.8.2012

Minulla on aika hyvä olo. Kerroin eilen yhdelle minun serkulle mikä minua vaivaa ja se oli aika ihmeissään. Lihakset vieläkin kipeät. Ei minulla muuta.

8.8.2012

Eilen lähdin mökiltä ja itkin ikävää. Nyt istun osastolla.

Tänään menin siis lääkärin vastaanotolle klo 10.15 ja siellä kerroin, että aion aloittaa tutkimusjakson osastolla. Siispä lääkäri laittoi lähetteen eteenpäin.

Osastolla minua oli ottamassa vastaan kaksi hoitajaa. Menimme suoraan huoneeseen numero viisi juttelemaan. Olen laitellut tavaroita ja tavannut sekä osaston lääkärin että omahoitajan. Lääkäri sanoi, että hyvä kun tulin osastolle. Risperidonia otetaan nyt myös illalla 0.5 mg.

9.8.2012

Kello on nyt 04.45. Olen herännyt kello 01.45. En saa enää unta. Klo 03.30 kävin alhaalla, mutta hoitajat eivät antaneet enää unilääkettä. En olisi muuten herännyt aamulla.

10.8.2012

Käytiin katsomassa Miss Farkku Suomi- leffa. Elokuvan jälkeen minua alkoi ahdistamaan ja otin Opamoxin, kun  tulin osastolle. Väsyttää tosi paljon, mutta hoitajat eivät anna nukkua päikkäreitä. Olen huomannut, että puhun itsestäni me- modossa. OK. Kävin eilen kouluraportilla ja ajatus oli, että menen ensi viikon tiistaina kouluun, kun HOSU eli hoitosuunnitelmaneuvottelu ohi.

Kevään loppuarvio

Tässä olisi tämä lupaamani loppuarvio kevään osastojaksosta. Mielestäni joissain kohdissa on epäselvyyksiä ja diagnoosi on päin honkia, mutta mitäs me sitä murehtimaan. Tiistaina tulee varmaankin uusi diagnoosi, mutta nyt tällä mennään.

06.06.2012 T19 nuorisopsykiatrian osasto NPSY Loppuarvio

Hoitoaika: 24.5.- 6.6.2012 nuorisopsykiatrian os. T19

Tulosyy

Nuori tuli suicidaalisuuden ja kuuloharhojen vuoksi nuorisopsykiatrian osastolle erikoislääkärin lähettämänä kriisijaksolle.

Esitiedot

15-vuotias nuori. Perusperheensä ensimmäinen lapsi. Nuorella on nuorisopsykiatrian poliklinikalla hoitokontakti 12.4.2012 alkaen pelko- ja ahdistuneisuusoireiden vuoksi. Syksystä 2011 alkaen nuorella on ollut hyvin raskasta aikaa. Mielialaoireilunsa ja pelko-oireensa ovat alkaneet pahentua.  3. luokalta alkaen erilaisia pelkotiloja, kuten pelkoa, että joku mies voi napata hänet kyytiinsä ja tappaa. Kuormittavana tekijänä on ollut ongelmallinen suhde kiusaavaan sukulaistyttöön sekä hyvän koulukaverin traumaattinen kuolema. Nuorella on ollut lääkityksenä Sertralin 100 mg ja sen rinnalle aloitettu nuorisopsykiatrian pkl:lla Ketipinor. 24.5. todettu erikoislääkärin arvioimana, että nuoren vointi on huonontunut entisestään. Hänen mielialansa on ollut hyvin matala ja alkanut lähes jatkuvasti kuulla äänihallusinaatioita, joissa toinen kehottaa Milaa tappamaan itsensä ja toinen kehottanut ajattelemaan vanhempia ja kieltää tekemästä itsemurhaa.

Hoidon tulokset

Heti hoidon alkuvaiheessa Sertralin-lääkitystä on päätetty lähteä vähentämään, epäilynä lääkkeen pahentama ahdistuneisuus. Ketipinor 100 mg jatkuu. Tulovaiheessa nuori kertonut avoimesti päässään kuuluvista äänistä, jotka hänen mukaansa lähinnä hänen omaa ääntänsä, joista toinen kannustaa itsetuhoon ja toinen vastustaa. Pitkälti ala-asteella pakko-oireinen asetelma, jossa huoli vanhempien mahdollisesta menehtymisestä, joka on rajoittanut nuoren toimintaa. Lisäksi pakkoajatuksena on pelko yhtäkkisestä tulipalon syttymisestä kotona. Näiden ajatusten pyörittämiseen on kulunut nuorella suurimman osan päivästä, huomattavia keskittymisvaikeuksia, mielenkiinnottomuutta, univaikeutena varhainen aamuheräily ja nukahtamisvaikeus. Lisäksi lieväasteista pakkotoimintaa liittyen tarkistuspakkoon. R-BDI:ssä täyttää 30 pistettä. Hoidon aikana nuoren äänien kuuleminen vähenee ja hänen yöunet parantuvat. Myös itsetuhoajatukset väistyvät. Nuori kykenee tunnistamaan ajatuksensa järjettömyyden ja äänien kuulemista ei pidetä varsinaisina skitsofreniatyyppisinä kuuloharhoina vaan pelko-oireen ja keskivaikea-asteisen masennuksen aiheuttamana realiteettien horjuntana. Nuori kykenee avoimesti keskustelemaan pelkotiloista ja huolista. Hän on hyötynyt keskusteluista. Nuori on hyvin vastaanottavainen erilaisten ahdistuneisuuteen liitettävien keinojen opettelussa. Hoidon aikana hän sai sovittua serkkutytön kanssa riitansa, joka merkittävästi paransi nuoren olotilaa.

Osastosulun vuoksi nuori on halukas kotiutumaan kriisijaksolta. Nuorella on todettavissa sen verran vaikea-asteista oireilua, että nuorelle suositellaan tutkimusjakson aloittamista heinäkuun alkuun. Alustavasti psykologisia tutkimuksia on suunniteltu avohoitoon. Nuoren psyykkinen vointi on sen verran haurasta, että psykologisten tutkimusten aloittamista on syytä siirtää, kunnes nuoren tila on vakautunut. Hän on edelleen tiiviin avohoidon ja vakauttamisen tarpeessa. Ahdistuksen sietokyky on parantunut ja nuori ei ole tarvittavia ahdistuneisuuteen liitettäviä lääkkeitä enää tarvinnut. Hänen keskittymiskyky on edelleen hyvin rajallinen sekä alakuloisuus ja ahdistuneisuuden herkkyys jatkuvasti läsnä. Ahdistuneen olotilan tullessa hän saattaa kuulla ajoittain ääniä päässänsä. Nuori on oppinut suhtautumaan äänihallusinaatioihin kuin osana sairautta ja kykenee niitä sietämään sekä hallitsemaan paremmin.

Lääkitys

Sertralin 50 mg x 1, Ketipinor 100 mg x 1 iltaan, Ketipinor 25 mg 1 x 1-2 tarv., Opamox 15 mg 1 x 1-2 tarv.

Suunnitelma

Nuori kotiutuu. Nuoren jatkohoito sovitaan nuorisopsykiatrian pkl:lle, jossa yritetään järjestää lääkeseuranta käynti viikolle 25. Alustavasti varataan osastotutkimusjakson mahdollisuus ja sovitaan neuvottelu 10.7.2012 klo 9. Tutkimusjakson ja hoitojakson lisäksi nuori hyötyisi osastojaksosta oman itsenäistymisen ja eriytymisen prosessien tukemisen vuoksi. Nuoren tarve miellyttää, omantunnonarvon pysyvyyden ja vihan käsittelyn vaikeuksien vuoksi hän reagoi herkästi vuorovaikutustilanteissa ahdistuneisuudella ja alakuloisuudella. Tilanteen vakauttamiseksi hän tarvitsee nyt turvallista ja säännöllistä vrk-rytmiä ja omaa rauhaa tarjoavaa ympäristöä.

Diagnoosi

F42.0 Pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö (realiteettitestauksen ajoittaista pettämistä)

F32.2 Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita

Sinnittelyä

Mulla on niin paha olo. Ääniä on ja ne huutaa, mutta hoitajat ei anna lääkettä vaan käskevät sinnittelemään. SINNITTELEMÄÄN! Olen sinnitellyt koko elämäni. Huoh... Onneksi pääsen tänään kahdelta kotiin.

Väsyttää...

Väsyttää ihan kamalasti. Jos saisin jotain piristeitä, ottaisin. Kauhea olo. Minä en ole nukkunut juurikaan nyt parina viime yönä. Ja koska minua väsyttää, äänetkin huutavat taas. Minä en jaksa. VAVU meni ihan hyvin. Puhuttiin mun lapsuudesta ennen koulun alkamista. Aika turhaa. Maanantaina saan psykolta palautteen tutkimuksista ja tiistaina neuvottelu. Neuvottelu minua pelottaa eniten juuri nyt. Aina kaikki tommoiset on mennyt huonosti ja ne ovat vain pahentaneet minun oloa.

Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.

Niin kaunis on maa
Aurinko nousee on kastetta maassa.
Aika on herätä, nousta ja lähteä.
Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Päivä on kirkas,
vain metsässä tuulee.
Aika on naurun ja leikin ja riemun.
Mukana ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.
Aurinko laskee jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

Niin ikävä Saraa :(

Hyvin menee, vai mitä?

Tänään on minulla VAVU eli joku varhaislapsuushommeli. Toivottavasti se menee hyvin. Olen käynyt psykolla ja tutksimkset pitäisi olla nyt kasassa. Ensi viikon tiistaina on neuvottelu, jossa päätetään jatkosta. Ollaan nyt jo puhuttu, että jatkaisin ainankin hetken osastolla. Hetken ja hetken. Yksi tyttö osastolla sanoi: " Mulle sanottiin, että oon täällä hetken. Oon nyt ollu täällä kuus viikkoa." Että näin täällä.

Nyt minulla on ollut huonompi olo. Koulu on alkanut taas ahdistaa ja olen sen takia ollut pois koulusta muutamana päivänä. Ääniä ei enää suurimmaksi osaksi ole. Ne tulevat, kun ahdistaa ihan hirveästi. Varmaan niihin ääniin auttoi viimeisin Risperidonin nosto. Lääkkeinä siis menee nyt Risperidon 1 mg aamulla ja Ketipinor 200 mg + Risperidon 0.5 mg illalla. Tarvittaessa Opamox 1-3 kertaa päivässä.

Viikonlopuksi menen kotiin, joen kirjoitan varmaan loppupalautteen kevään osastojaksosta. Mutta mukavaa loppuviikkoa teille.

Tuhkaa ja ikävää

Nuku rauhassa lapsonen
minä untasi valvoen
sä et koskaan yksin jää
millon on päivä viimeinen
sitä koskaan mä tietää voi en
uskon vielä kohdataan

Niin repivää on sun muisto säilyttää
yksinään täältä kaikki lähdetään
mitä teen jos kaikki onkin tässä
yhdessä elämässä tuhkaa ja ikävää

Nuori mieli kai särkynyt
viimeinen juna jättänyt
sua tahdon ymmärtää
olin osa sun elämää
miksi tehnyt en enempää
on liian myöhäistä

Niin repivää on sun muisto säilyttää
yksinään täältä kaikki lähdetään
mitä teen jos kaikki onkin tässä
yhdessä elämässä tuhkaa ja ikävää

Niin tulee Sara tuosta mieleen. :(

Olen siis vieläkin osastolla. Vielä tämä viikonloppu osastolla, seuraava viikonloppu kotona ja sitten oliskohan ollut tiistaina neuvottelu. Katsotaan nyt mitä käy.

Kolari

Ajoin eilen kolarin. Onneksi se ei ollut minun syytä. Mopo tuli viittäkymppiä pyörätieltä kylkeen. Sillä pyörätiellä ei olisi edes saanut ajaa mopoilla. Näin sivusilmällä, että sieltä pyörätieltä tulee joku ja laitoin jarrut pohjaan. Onneksi. Jos en olisi ehtinyt jarruttaa, olisi mopo tullut ovesta sisään. Nyt onneksi ei kuitenkaan käynyt sen pahemmin. Toisella osapuolella meni polvet vähän sököksi, mutta kyllä se liikkua pystyi ihan omin avuin. Olin tosiaan lähdössä kotoa, joten kun kuului rysähdys oli paikalla heti miunun isä, äiti, täti ja sen mies, serkku ja minun sisarukset. Minun veli oli kyydissä, mutta meille ei kuitenkaan käynyt mitenkään. Taisin kuitenkin vähän seota, sillä musta tuntui vain, että Sara oli ollut minun kyydissä ja se oli minun vika, että se kuoli. Nappailin Opamoxia ja hengittelin syvään. Onneksi peltiä tai tässä tapauksessa muovia saa uutta. Vahingontarkastaja tulee varmaan tällä viikolla käymään. Kerron joskus tästä lisää, kun on aikaa. Nyt pitää lähteä kouluun. Osastoa onneksi enää kaksi viikkoa jäljellä :)

Päätös

2.8.2012

Ollaan menossa mökille. Ahdistaa kaikki ja äänet huutaa kuin jotkut hullut. On tämä niin vaikeaa. En tiedä menenkö osastolle kuitenkin vapaaehtoisesti tai sitten pakosta. Saa nyt nähdä. Tässä on nyt kuitenkin melkein viikko aikaa päättää mitä teen. Aion nyt nauttia ja kattoa sitten tiistaina. Alan nyt nukkumaan, koska minua väsyttää. Lääkkeitä menee nyt Risperidon 0,25 mg ja Sertralin hexal 25 mg aamuisin sekä Ketipinor 200 mg iltaisin. Tarvittaessa Opamox 15 mg 1-2 kertaa päivässä.

Ahdistaa kaikki. Ja äänet huutavat. Minä en kestä niitä.

Mitä minä teen isona? Taas sitä kysyttiin. Vaihteeksi kysyjä oli ultrahoitaja. Siis minä en ole raskaana, jos nyt niin luulette. Vaikka parempi pullat uunissa, kun taikinat seinillä. Eli äiti siis oli ultrassa, en minä. Vaikka olisihan se ihan kiva olla raskaana. Saisi vain keskittyä paijaamaan mahaa. Sitten, kun poksahtaisi saisi paijata vauvaa eikä tarvis ajatella mitään muuta. Mitä väliä minulla enää on mitä minä elämässäni teen. Kohta minulla on skitsofrenia, joten mitä väliä. Mutta asiaan. Niin opettajaksi haluaisin, mutta siinä pitää mennä lukioon ja lukea paljon. Ja koska minä en voi keskittyä äänien takia mihinkään, en voi keskittyä myöskään lukemaan. Toinen vaihtoehto on kokki, mutta siinä vaaditaan varmaan valinnainen kotitalous, mitä minulla ei tietenkään valinnaisena ole. Tai voisin pitää välivuoden, mennä töihin ja parantua. Se tuntuisi parhaimmalta vaihtoehdolta. Mutta en tiedä. Vielä reilu puoli vuotta aikaa päättää mitä teen.

Olenko minä oikeasti psykoosissa? Kysyn vaan. Ei musta ainakaan tunnu siltä. Tietty minulla on noita ääniä, ahdistusta ja pelkoja, mutta että vaikeassa psykoosissa. No, kai ne lääkärit tietävät.

3.8.2012

Koulu ahdistaa. Ihan sairaasti. Tänään kävin minun tätini Maijan kanssa ajelulla. Se selitti kaikkea koulujutuista. Että voisin tehdä lyhyempää päivää tai lähteä välillä tehtäviä muualle. Ei onnistu sanon minä. Nyt tuntuu, että osasto olisi kaikkein paras vaihtoehto. En tiedä, taaskaan, mistään mitään. Tuntuu, että minulla on yhtä huono olo, kun just ennen sitä, kun jouduin viime kerralla osastolle. Äänet huutavat ja ahdistaa. Onneksi huomenna loppuu Sertralin hexal ja Risperidon nostetaan 0,5 mg:aan

Nyt se on päätetty. Minä menen osastolle ensi keskiviikkona. Puhuin eri ihmisten kanssa näistä vaihtoehdoista ja päädyttiin osastoon. Äiti ymmärsi sen ihan hyvin ja isäkin, vaikka se onkin varmaan vähän pettynyt. Tietäisipä iskä kuinka paljon minä sitä rakastan ja rakastanhan minä äitiäkin tietysti. Onneksi se on nyt päätetty. En jaksa kirjoittaa enempää, kun ahdistaa ja äänet huutaa. Ehkä joskus kirjoitan tästä asiasta enemmän.

4.8.2012

Jeah! Luin eilen facesta, että Hennakin on osastolla tutkimusjaksolla. Just, kun ajattelin, että pääsen siitä eroon. Ja jos joku on ’’varastanut’’ multa minun omahoitajan ja työparin, minä yksinkertaisesti hermostun. Minä en enää jaksa aloittaa alusta jonkun vieraan hoitajan kanssa. Aion kyllä sanoa Hennalle, ettei se saa kertoa minusta ja minun osasto-olemisista facessa, blogissa tai missään muuallakaan. Osaan kyllä kertoa itsekin, jos tarve vaatii.

Nyt minulla on parempi olo, kuin eilen. Eilen äänet huusivat niin, että pää meinasi haljeta. Nyt ne onneksi puhuu edes hiljempaa. 

Toivottavasti saan osastolla oman huoneen enkä joudu aluksi turvahuoneeseen.

En oikein asettua vielä päivänuoren asemaan, koska luulen, ettei se minun kohdalla ainakaan toteudu. Minulla kun pitäisi niitä tutkimuksiakin aloitella. Uskon niin, että menen ainakin aluksi kokopäiväiseksi. Katsotaan.

Onneksi minulla nyt menee enemmän lääkkeitä. Se Risperidon on tosiaan neuroleptilääke, jonka tarkoitus on estää tuota skitsofrenian syntymistä ja helpottaa ääniharhoja. Sertralin hexal loppui aamulla eli nyt minulla menee tuota Risperidonia 0,5mg aamuisin. Ketipinor menee edelleen annoksella 200 mg illalla ja tarvittaessa Opamox 15 mg 1-2 kertaa päivässä. Olen nyt ottanut tuota Opamoxia säännöllisesti aamuin illoin. Tuon Risperidonin pitäisi lisätä ruokahalua, mutta minulla se on onneksi vain pienentänyt sitä. Röökin polttaminen laukaisee huimauskohtauksen, mutta muita oireita ei ole ollut.

Äsken kirjoitin Saran faceen yksityisviestin, vaikka tiedänkin, ettei sitä kukaan lue, mutta jotenkin se tuntui helpottavan tuota ikävää. Nyt menen vielä saunomaan ja uimaan ja sitten varmaankin pitää lähteä nukkumaan.

Nyt tähän kirjoitteluun tulee tauko, koska osasto kutsuu. Moikka!

Osastoa...

Heräsin äsken. Minusta tuntui, että kello on jotain kahdeksan eikä minua väsyttänyt. Olin ihan, että jes, olen päässyt vähän käsiksi näihin normi rytmeihin. No jaa, en ollut. Kello oli puoli 11. Hiukan otti päähän. En tiedä miten aion selvitä kouluun. Mutta jatkan nyt näitä muisteloita.

Eli olin siis joutunut osastolle. Tai en minä tiedä joutunut. Siinä vaiheessa kun lääkäri sitä osastoa ehdotti, olin pikemminkin helpottunut, että saan jonkin moista hoitoa. Minulla oli silloin todellakin hullu olo, joten menin riemusta kiljuen osastolle.

Eli kaksi ensimmäistä yötä vietin turvahuoneessa ja sitten siirryin kahden hengen huoneeseen. Siinä kävi kyllä vähän huono säkä, koska jouduin samaan huoneeseen kävelevän kanssa. Eli siis kävelevä oli anorektikko, joka yritti kuluttaa kaloreita kävelemällä ja seisomalla. Oli se muuten ihan kiva ihminen, mutta se kävely ärsytti. Eka se pikemminkin huvitti, mutta loppujen lopuksi olisi tehnyt mieli huutaa sitä lopettamaan.

Viikonlopun jälkeen siirryin omaan huoneeseen. Se oli ihan kiva huone muuten, mutta sen seinässä luki: ’’ SARA WAS HERE’’ Minua alkoi ahdistamaan ja en pystynyt ajatella mitään muuta. Loppujen lopuksi tuli selväksi, että minua ennen oli huoneessa ollut ihan eri Sara kuin minun ystävä, joka kuoli.

Huomenna minulla on yhteistyöpalaveri klo 12.15. Ihan hyvä, kun minulla on nyt mennyt huonommin. Koulu ahdistaa. Ja se, että minun pitäisi kauheasti puhua ja olla sosiaalinen. Onneksi aloin polttamaan, joten jos minulle tulee koulussa kauhean ahdistava tilanne, voin mennä tupakalle. Kokeet ne vasta ahdistaakin. Se tunne, kun sinulla on kiire ja et osaa on ahdistus. Ei voi mitään. Paitsi jos ei kävisi koulua, mutta mitä se auttaa. Joskus se ysikin on käytävä. Tai sitten ei. En tiedä. Tämä on tällaista.

Haluaisin tietää mikä minua vaivaa, että tietäisin. Tai siis, en minä tiedä miksi haluaisin tietää. Kai kaikki muutkin haluaisivat tietää mikä niitä vaivaa. Olen hullu, mutta en tiedä miksi. Kai sitä vähemmästäkin haluaisi tietää.

Minua rasittaa yksi tyttö nimeltä Henna, että huh… On minun mielestä okei, että kirjoitat NIMETTÖMÄNÄ, että mitä sairastat, miksi, mitä lääkkeitä syöt ja kuinka paljon. Mutta jos sinä facessa ja blogissa kerrot kaikki asiasi, varsinkin mielenterveydestäsi, ei ole minun mielestä okei. Se tuntuu minun mielestä huomion hakemiselta. Toki olisi tietenkin helpompaa, jos kaikki tietäisivät, että mikä minua vaivaa. Ei tarvisi valehdella silmät suut täyteen.

Osastosta vielä sen verran, että siellä oli ihan kivaa. Ajattelen kuulemma maagisesti. Eli, jos jotain tapahtuu, ajattelen, että se oli minun vika, koska en ajatellut, että niin voi tapahtua. OK.

En haluaisi koskaan, että tämä surun ja ikävän tunne Saraa kohtaan häviää. Se tuntuu jotenkin niin epäreilulta, että minulla on kivaa, vaikka minun ystävä on kuollut.

Alan nyt nukkumaan, että jaksan olla huomenna siellä palaverissa.

1.8.2012

Palaverissa olin ja huonosti meni. Olen kuulemma todella vaikeassa psykoosissa ja lääkärin mielestä osasto olisi tässä vaiheessa ainut vaihtoehto. Kaksi viikkoa osastolla ei kuulemma minulle riittänyt, vaan nyt puhutaan kuuden viikon tutkimusjaksosta. Musta kuulemma voi tulla skitsofreenikko aikuisena, jos näitä oireita ei nyt hoideta. En minä sitä halua, vaan menen mielummin kuudeksi viikoksi osastolle, kun olen koko elämäni skitsofreenikko. Ensimmäisen lääkärin, jolla kävin lokakuussa 2011, mielestä minun diagnoosi oli masennus, osaston mukaan psykoottinen masennus ja nykyisen lääkärin mukaan psykoosi ja masennus. En oikein tiedä enää ketä uskoisin. Ehkä uskon eniten noista kolmesta nykyistä lääkäriä, sillä se on kaikkein kokenein. Palaverissa lääkäri hermostu siitä, ettei Sertralinia oltu osastolla purettu. Äiti ja isä oli sitä mieltä, että osasto on tässä vaiheessa minulle huono vaihtoehto ja lääkäri hermostui siitäkin ja sanoi, ettei kukaan meistä ole alan asiantuntija. Nyt Sertralin hexal puretaan ja aloitetaan Risperidon 0.25 mg, joka nostetaan parin päivän päästä 0.5 mg:aan. Sivuvaikutuksista voimakkaimmat voivat olla lihasjäykkyys ja huimaus. Mopoautolla en saisi ajaa. Oli muuten kortin lähtö lähellä. Lääkäri hermostui vanhemmille siitä, että ne antavat psykoosissa olevan tytön ajaa mautolla. Onneksi lääkäri unohti tämän korttiasian, kun ne alkoivat vänkkäämään näistä psykoosin vaikeusasteista. Olin koko ajan varma, että kortti lähtee ja se laittaa minut pakkohoitoon osastolle. Mutta katsotaan nyt ensi viikon keskiviikkona mitä tapahtuu.

Koulusta sen verran, että musta tuntuu, etten pysty menemään sinne. Minun vaihtoehdot ovat nämä: mennä osastolle päivänuoreksi ja käydä sairaalakoulua, mikä ei varmaan onnistu, kun olen näin huonossa kunnossa. Tai mennä kokonaan osastolle ja käydä sieltä sairaalakoulua ja tehdä samalla niitä tutkimuksia. Järjestää kotiopetus, mikä ei onnistu näin nopealla varoitusajalla. Tai sitten mennä oikeaan kouluun ja ahdistua lisää.

Psykon kanssa en voi aloittaa psykoterapiaa ennen kuin äänet on hävinnyt.

Päivänuoreksi en haluaisi, koska silloin osastosta ei olisi muuta hyötyä kuin koulu. Osastossa on se hyvä puoli, jos olen siellä kokopäiväisesti, saataisiin niitä tutkimuksiakin eteenpäin.

En tiedä, tämä on jotenkin niin vaikeaa. Ahdistaa ja äänet vaan koko aika pahenee. Pitää nyt katsoa mitä teen.

Heissan!

Olen tosiaan 15-vuotias tyttö, joka sairastaa tämän hetkisen tiedon mukaan masennusta ja olen kuulemma vaikeassa psykoosissa. Aloitin päiväkirjan tuossa 30.7.2012 ja kirjoitan suoria lainauksia päiväkirjasta, olen niitä kuitenkin hiukan muuttanut, jotta tekin saisitte jotain käsitystä niistä. Kun ne olen kirjoittanut, siirryn ihan normi blogin pitämiseen. Kaikki nimet on muutettu, sillä en halua, että minut tämän blogin perusteella tunnistetaan. Eli tästä se lähtee.

muoks. Onnistuin unohtamaan edellisen käyttäjätunnuksen tiedot, joten tein nyt uuden blogin :)

30.7.2012

Tänään on tasan vuosi siitä kun minun ystävä Sara kuoli 30.7.2011. Minun sydämessä se tuntuu enää isona möykkynä, en osaa enää edes itkeä. Ei sillä, etten haluaisi itkeä, mutta en vaan jotenkin enää osaa. Olen varmaan surrut sitä niin paljon, etten enää jaksa, en itkeä enkä surra. Olen vaan niin tuskastunut tähän koko elämään, että välillä on semmoinen olo, että olisi parempi olla kuollut.

Minun serkkuni Sanna kiusasi minua ala-asteelta lähtien vuoden 2011 loppuun asti. Lopulta olin niin väsynyt vuoden 2011 lokakuussa, että luokanvalvojani ehdotti käyntiä koulupsykologilla. Kävin psykolla Sannan kiusaamisen ja Saran kuoleman vuoksi. Psyko lähetti minut lääkärille joka määräsi minulle Sertralin 50 mg otettavaksi aamulla. Pian annos nostettiin 100 mg:aan. Silloin ilmeni jo itsetuhoista ajattelua ja harhoja, mutta niihin ei sen kummemmin puututtu.

Helmikuussa 2012 psyko jäi äitiyslomalle ja ehdotti sitä ennen siirtoa nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Se tuntu aluksi aika pelottavaltakin ajatukselta, mutta päädyin siihen että menen polille. Aika pian lähetteen teon jälkeen sain muutamia lappuja polilta, joissa kysyttiin perustiedot ja tietoja minun mielenterveydestä. Aikojakin polille sain.

Ensimmäisellä kerralla olin kahdestaan äidin kanssa polin lääkäri ja psykoterapeutin vastaanotolla. Ensimmäisen kerran siellä tuntui, tämän masennuksen aikana, että minut otetaan tosissaan. Itsetuhoisen ajattelun suhteen minut otettiin vakavasti huomioon ja kerrottiin jo silloin osastosta. Kaikki kaunistelu, mitä entinen psyko harrasti, loppui alkuusa. Osasto tuntui äidin ja minunkin mielestä vastenmieliseltä ja kaukaiselta ajatukselta. Minulle määrättiin uusi lääke nimeltä Ketipinor 50 mg iltaisin ahdistusta ja pelkotiloja lievittämään sekä ennestään oli tietysti jo se Sertralin 100mg aamuisin. Tarvittavaksi lääkkeeksi määrättiin Opamox 15 mg 1-2 kertaa päivässä vaikeaan ahdistus- tai pelkotilaan.

Aloitin käynnit psykoterapeutin luona. Pystyin purkamaan psykolle asiat, jotka minua vaivasivat. Ahdistuksen, pelot onnettomuuksista, vanhempien kuolemasta ja kidnappaajista sekä mieltä vaivaavat itsetuhoiset ajatukset. Psykon kanssa puhuttiin myös tutkimusten aloittamisesta ja olin innoissani, että saisin jotain vastauksia.

Ketipinor nostettiin jossain vaiheessa lääkärin vastaanotolla 100 mg:aan. Tutkimusten ajat tulivat psykologille. Ennen tutkimusten aloittamista kävimme perheen kanssa ulkomailla ja siellä minun olo oli mitä mainioin.

Ensimmäisellä tutkimuskäynnillä puhuttiin psykon kanssa minun olosta ja tutkimusten kulusta. Seuraavalla kerralla oli tarkoitus aloittaa varsinaiset tutkimukset. Mutta…

Minä romahdin toukosuisena maanantaina. Oltiin tosiaan oltu siellä ulkomailla ja tunteja oli minulla jäänyt väliin monia. Ei sen puoleen, että olisin siellä koulussa muutenkaan viihtynyt. Kolmen kuukauden aikana sain haalittua 93 tuntia poissaoloja. No mutta kuitenkin, kokeet pukkasivat päälle ja oli niin kiire, että meinasin oikeasti nääntyä. Joten minä viisaana tyttönä romahdin.

Ensimmäisenä ajattelin, että ne ovat minun omia ajatuksia. Eivät olleet. Ne käskivät tappamaan tai elämään. Jompi kumpi. Ne huusivat ja kinastelivat. En tiennyt mitä olisin ajatellut niistä. Se pahempi vaihtoehto tuntui niin houkuttelevalta, että olin sortua.

Minä kerroin niistä äidille. ’’ Älä höpötä, sä olet vaan niin väsyksissä.’’ Niin äiti sanoi. Okei, antaa olla, minä ajattelin. Mutta ne piinasivat minua jatkuvasti, ne eivät tienneet tauosta, vaikka minä yritin sanoa niille, että lopettavat. Ei auttanut.

Onneksi tuli psykon vastaanottoaika ja kerroin äänistä psykolle, joka soitti saman tien lääkärille. ’’No Anne tässä, terve! Täällä olisi Mila vastaanotolla, tutkimuksia pitäisi aloitella. Lamaantunut ja vähäpuheinen, kuulee ääniä, jotka käskevät tappamaan. Mitä tehdään? ’’ Nuo ovat ainoita asioita, joita muistan tuosta käynnistä. Ketipinor nostettiin 150 mg:aan ja aika lääkärille annettiin parin päivän päähän.

Lääkärin luo menin vanhempieni kanssa. Ensin lääkäri pyysi minut sisään ja kyseli minun voinnista sekä äänistä ja tarjosi osastohoitoa. ’’En minä oikein tiedä, siellä mä en ainakaan voi tehdä itelleni mitään,’’ oli minun vastaus ja se oli sillä selvä. Lääkäri sanoi: ’’Okei minä soitan tuonne osastolle ja varmistan, että tulet sinne. Laitoin jo eilen lähetteen menemään, joten tietävät odottaa sinua siellä.’’ Tässä vaiheessa ajattelin, että se oli suunnitellut jo koko jutun, ei minun mielipiteellä olisi väliä ollut. Siitä sitten lähettiin nuorisopsykiatrian osastolle T19.

Osastolla oli meitä ottamassa vastaan hoitaja, joka esitteli paikat ja kertoi säännöistä. Minusta se paikka näytti niin karulta, että purskahdin itkuun. Ruma ja vanha keltainen betonirakennus. Kamerakännyköitä ei saanut pitää ja nettiä ei ollut. Pieni turvahuone, jossa oli pikkiriikkinen ikkuna. Sekin oli korkealla ja sitä ei olisi saanut rikki millään konstilla. Kapea ja korkea metallisänky, josta pisti silmään lepositeet. Rumaa ruskeaa nahkaa, joista olivat pehmusteet kuluneet. Vierihoitaja, joka valvoi ja vahti sinua nojatuolissa. Vessassa en uskaltanut käydä, se kun oli huoneen yhteydessä. Siellä minä nukuin kaksi ensimmäistä yötä. Minulle sanottiin, suorastaan vakuutettiin, että se oli normaali käytäntö. Ensimmäisen yön jälkeen yksi osaston nuorista kysyi minulta: ’’ Mitä sä olet tehnyt, kun jouduit turvahuoneeseen?’’ En minä tiennyt enkä uskaltanut kysyä, sitäkään… Hyvin pian huomasin, että mitä normaalimpi olet, sen enemmän sinulle suodaan vapauksia.

Sertralin piti purkaa osastolla, koska se voi provosoida ääniharhoja. Mutta eipä sitä purettu. Vain puolet annoksesta vähennettiin, vaikka se koko lääkitys piti purkaa.

Vähän iloisempia asioita. Sain mopokortin vähän aikaa sitten ja tänään käytiin ostamassa pikkusiskon kanssa koulutarvikkeita. Siis se ostaminen on kivaa, ei se kouluun lähtö. En jaksa puhua ihmisten kanssa, seurustella ja esittää iloista. En ole ollut kenenkään kaverien kanssa koko kesänä.

Mutta asiaan… Lääkkeinä menee nyt Sertralin hexal 50 mg aamuisin, Ketipinor 200 mg iltaisin sekä tarvittaessa Opamox 15 mg, mitä olen aika ahkeraan käyttänyt.