Osastoa...

Heräsin äsken. Minusta tuntui, että kello on jotain kahdeksan eikä minua väsyttänyt. Olin ihan, että jes, olen päässyt vähän käsiksi näihin normi rytmeihin. No jaa, en ollut. Kello oli puoli 11. Hiukan otti päähän. En tiedä miten aion selvitä kouluun. Mutta jatkan nyt näitä muisteloita.

Eli olin siis joutunut osastolle. Tai en minä tiedä joutunut. Siinä vaiheessa kun lääkäri sitä osastoa ehdotti, olin pikemminkin helpottunut, että saan jonkin moista hoitoa. Minulla oli silloin todellakin hullu olo, joten menin riemusta kiljuen osastolle.

Eli kaksi ensimmäistä yötä vietin turvahuoneessa ja sitten siirryin kahden hengen huoneeseen. Siinä kävi kyllä vähän huono säkä, koska jouduin samaan huoneeseen kävelevän kanssa. Eli siis kävelevä oli anorektikko, joka yritti kuluttaa kaloreita kävelemällä ja seisomalla. Oli se muuten ihan kiva ihminen, mutta se kävely ärsytti. Eka se pikemminkin huvitti, mutta loppujen lopuksi olisi tehnyt mieli huutaa sitä lopettamaan.

Viikonlopun jälkeen siirryin omaan huoneeseen. Se oli ihan kiva huone muuten, mutta sen seinässä luki: ’’ SARA WAS HERE’’ Minua alkoi ahdistamaan ja en pystynyt ajatella mitään muuta. Loppujen lopuksi tuli selväksi, että minua ennen oli huoneessa ollut ihan eri Sara kuin minun ystävä, joka kuoli.

Huomenna minulla on yhteistyöpalaveri klo 12.15. Ihan hyvä, kun minulla on nyt mennyt huonommin. Koulu ahdistaa. Ja se, että minun pitäisi kauheasti puhua ja olla sosiaalinen. Onneksi aloin polttamaan, joten jos minulle tulee koulussa kauhean ahdistava tilanne, voin mennä tupakalle. Kokeet ne vasta ahdistaakin. Se tunne, kun sinulla on kiire ja et osaa on ahdistus. Ei voi mitään. Paitsi jos ei kävisi koulua, mutta mitä se auttaa. Joskus se ysikin on käytävä. Tai sitten ei. En tiedä. Tämä on tällaista.

Haluaisin tietää mikä minua vaivaa, että tietäisin. Tai siis, en minä tiedä miksi haluaisin tietää. Kai kaikki muutkin haluaisivat tietää mikä niitä vaivaa. Olen hullu, mutta en tiedä miksi. Kai sitä vähemmästäkin haluaisi tietää.

Minua rasittaa yksi tyttö nimeltä Henna, että huh… On minun mielestä okei, että kirjoitat NIMETTÖMÄNÄ, että mitä sairastat, miksi, mitä lääkkeitä syöt ja kuinka paljon. Mutta jos sinä facessa ja blogissa kerrot kaikki asiasi, varsinkin mielenterveydestäsi, ei ole minun mielestä okei. Se tuntuu minun mielestä huomion hakemiselta. Toki olisi tietenkin helpompaa, jos kaikki tietäisivät, että mikä minua vaivaa. Ei tarvisi valehdella silmät suut täyteen.

Osastosta vielä sen verran, että siellä oli ihan kivaa. Ajattelen kuulemma maagisesti. Eli, jos jotain tapahtuu, ajattelen, että se oli minun vika, koska en ajatellut, että niin voi tapahtua. OK.

En haluaisi koskaan, että tämä surun ja ikävän tunne Saraa kohtaan häviää. Se tuntuu jotenkin niin epäreilulta, että minulla on kivaa, vaikka minun ystävä on kuollut.

Alan nyt nukkumaan, että jaksan olla huomenna siellä palaverissa.

1.8.2012

Palaverissa olin ja huonosti meni. Olen kuulemma todella vaikeassa psykoosissa ja lääkärin mielestä osasto olisi tässä vaiheessa ainut vaihtoehto. Kaksi viikkoa osastolla ei kuulemma minulle riittänyt, vaan nyt puhutaan kuuden viikon tutkimusjaksosta. Musta kuulemma voi tulla skitsofreenikko aikuisena, jos näitä oireita ei nyt hoideta. En minä sitä halua, vaan menen mielummin kuudeksi viikoksi osastolle, kun olen koko elämäni skitsofreenikko. Ensimmäisen lääkärin, jolla kävin lokakuussa 2011, mielestä minun diagnoosi oli masennus, osaston mukaan psykoottinen masennus ja nykyisen lääkärin mukaan psykoosi ja masennus. En oikein tiedä enää ketä uskoisin. Ehkä uskon eniten noista kolmesta nykyistä lääkäriä, sillä se on kaikkein kokenein. Palaverissa lääkäri hermostu siitä, ettei Sertralinia oltu osastolla purettu. Äiti ja isä oli sitä mieltä, että osasto on tässä vaiheessa minulle huono vaihtoehto ja lääkäri hermostui siitäkin ja sanoi, ettei kukaan meistä ole alan asiantuntija. Nyt Sertralin hexal puretaan ja aloitetaan Risperidon 0.25 mg, joka nostetaan parin päivän päästä 0.5 mg:aan. Sivuvaikutuksista voimakkaimmat voivat olla lihasjäykkyys ja huimaus. Mopoautolla en saisi ajaa. Oli muuten kortin lähtö lähellä. Lääkäri hermostui vanhemmille siitä, että ne antavat psykoosissa olevan tytön ajaa mautolla. Onneksi lääkäri unohti tämän korttiasian, kun ne alkoivat vänkkäämään näistä psykoosin vaikeusasteista. Olin koko ajan varma, että kortti lähtee ja se laittaa minut pakkohoitoon osastolle. Mutta katsotaan nyt ensi viikon keskiviikkona mitä tapahtuu.

Koulusta sen verran, että musta tuntuu, etten pysty menemään sinne. Minun vaihtoehdot ovat nämä: mennä osastolle päivänuoreksi ja käydä sairaalakoulua, mikä ei varmaan onnistu, kun olen näin huonossa kunnossa. Tai mennä kokonaan osastolle ja käydä sieltä sairaalakoulua ja tehdä samalla niitä tutkimuksia. Järjestää kotiopetus, mikä ei onnistu näin nopealla varoitusajalla. Tai sitten mennä oikeaan kouluun ja ahdistua lisää.

Psykon kanssa en voi aloittaa psykoterapiaa ennen kuin äänet on hävinnyt.

Päivänuoreksi en haluaisi, koska silloin osastosta ei olisi muuta hyötyä kuin koulu. Osastossa on se hyvä puoli, jos olen siellä kokopäiväisesti, saataisiin niitä tutkimuksiakin eteenpäin.

En tiedä, tämä on jotenkin niin vaikeaa. Ahdistaa ja äänet vaan koko aika pahenee. Pitää nyt katsoa mitä teen.