"Kun elämä lyö sata nolla"

Moikka!

Viime kerrasta on tapahtunut paljon. Kävin yhdessä vaiheessa tosi pohjalla. Olin jo hyppäämässä sillalta, mutta joku selittämätön asia sai minut muuttamaan mieleni. Joskus ajon mopoautolla illalla ja mietin, että nyt minä teen sen. Välillä sitä miettii, että mitä jos olisinkin tehnyt itsemurhan. Olisko minulla parempi olo... Opamoxia tuli syötyä paljon. Aamulääkkeet jäi välillä ottamatta ja se pahensi oloa ja ääniä entisestään. Viime kerralla, kun kirjoitin tänne olo oli tilanteeseen nähden aika hyvä, siitä lähtikin se oikein kunnon alamäki. Sitä oli niin väsynyt elämään. En osannut nauttia hyvästä hetkestä. Olin varma, että nurkan takana onkin se huono jakso. Äänet olivat pahimmat. Vaikka yritin sanoa niille vastaan, olla ajattelematta niitä ja mitä vielä, niin ne käskivät kuitenkin kuolemaan. Olin jo valmis menemään osastolle, vaikka muulloin olenkin sitä vastaan. En sanonut sitä onneksi ääneen kenellekään. Minä selvisin ilman osastoa ja jopa ilman lääkärikäyntiä.

Nyt menee ihan hyvin. Ensi perjantaina on aika lääkäriin ja aion kertoa siellä taas mieltä vaivaavista peloista. Lääkityksen tarpeellisuudestakin katson hyväksi puhua. Sitä on alkanut miettiä, että syönkö lääkkeitä turhaan. Olen joskus sanonut täälläkin: "Kyllä ne lääkärit tietää", mutta eihän ne voi minun pään sisälle nähdä. Minkälaista olo olisi ilman lääkkeitä? Sitä ei voi kukaan tietää. Lääkäri oli jo viime kerralla sitä mieltä, että kokeillaan ilman lääkitystä, mutta katsotaan nyt, mitä hän tuumaa.

Toivotaan, että hyvä kausi jatkuu! Hyvää lauantai-illan jatkoa :)

-Mila

Mä haluun karkuun

Nainen:
Sä oot ihan helvetin huono ihminen. Tapa itses. Kaikilla olis helpompaa. Sun elämäs on ollut vaan sarja epäonnistumisia. Miksi  et tekis sitä?

Mies:
Jumalauta, sä et saa tappaa itseäs. Ajattele vanhempia ja sisaruksia. Kaikkia jotka ovat pitäneet susta huolta. Älä usko kaikkea mitä tuo sulle sanoo. Mieti mitä tapahtuu, kun sä kuolet. Kuka sut löytää? Mieti! Vittu mieti miten kaikki kärsis sun tekojen takia. Mieti miten poliisit tulis kertomaan sun perheelle, että oot tehnyt noin järkyttävän teon. MIETI!

Tällaista meno on nykyään. Pahenee vaan päivä päivältä. Nyt ääniä on kaksi, mies ja nainen. Tämä nainen kertoo minulle myös minun lapsuudesta asioita ja tilanteita, joissa olen tuntenut itseni nolatuksi. Lisäksi, vaikka nainen haluaa minun kuolevan, hän kuitenkin varoittaa minua liikenteessä. Hän ei halua minun kuolevan onnettomuudessa, vaan minun pitäisi tappaa itseni. Hän pelottelee minua raskaudella niin kauan, että olen hakenut raskaustestin ja tehnyt sen. Minä tulen hulluksi. Monta kertaa olen ajanut autolla ja etsinyt mahdollisuutta. Rekkaa, kovaa ajavaa autoa, siltaa, mitä vain. Aina viime hetkellä on iskenyt niin kova kuolemanpelko, että en ole tehnyt sitä. Joten toistaiseksi olen vielä hengissä. Yöllä rukoilen, että kuolema korjaisi, mutta uuteen aamuun on noustu aamu aamun jälkeen. Päivä kerrallaan eteenpäin. Pitäkää edes te lippu korkealla.
-Mila

Olipa kerran pieni tyttö, ihan lapsi vasta. Hän oli elämänmyönteinen, iloinen ja sosiaalinen. Hän osasi nauraa, jakaa surut ja ilot sekä pystyi itkemään. Hän tuli toimeen muiden lasten kanssa.

Vaikeudet kasvattivat tytöstä, surullisen ja sulkeutuneen, oman ikäisiä nuoria pelkäävän ja itsetuhoisia ajatuksia hautovan hermoraunion.

Kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta kiusaamista. Kymmenen vuotta vaihtelevia päiviä. Aluksi kiusaaminen oli pientä nälvimistä, mutta paisui niin, ettei tyttö lopulta halunnut mennä edes kouluun. Hän huomasi olevansa pohjalla. Sieltä noustiin hampaat irvessä huipulle, mistä pudottiin jälleen entistä syvemmälle. Tätä jatkui niin kauan, että tyttö huomasi olevansa kahdeksan vuoden päästä osastolla, yksi syy osastolle menemiseen oli juurikin jatkuva kiusaaminen.

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta pelkoja. Pelko miehiä kohtaan, sairaudenpelkoa, pelkoa rasahduksista, kovista äänistä, kolinasta, askelista. Kuolemanpelkoa herätyskellon piippauksesta. Näiden kahdeksan vuoden aikana tyttö on tuntenut olonsa täysin turvalliseksi vain osastolla ja psykiatrin vastaanotolla.

Kolme vuotta. Kolme vuotta surua. Tytön ystävä, henkinen tuki, kuoli melkein kolme vuotta sitten. Kohta, kohta tyttö joutuu elämään saman päivän uudelleen. 30. päivä elokuuta, kello puoli neljä iltapäivällä. Silloin tyttö tuntee järjetöntä vihaa itseänsä ja koko maailmaa kohtaan. Päässä pyörii yksi kysymys: Miksi? Pikku hiljaa tyttö on uskaltautunut itkemään, tuntemaan tuskaa ja ennen kaikkea puhumaan.

Pikku hiljaa tytöstä kasvaa jo melkein aikuinen. Mitä hän tuntee nyt?

Surua, vihaa ja katkeruutta. Elämänpelkoa, mutta ennen kaikkea kuolemanpelkoa. Epätoivoa tulevaisuutta kohtaan. Joskus jo melkein aikuinen tyttö pelkää itseään. Toki tytöllä on iloisia päiviäkin, mutta hän harvoin osaa nauttia niistä.

Mitä hänelle kuuluu nyt?

Melkein aikuiselle tytölle on tullut epätodellisia oloja ja kylmiä väreitä päähän. Tyttö on käynyt EEG:ssä ja pelkää epilepsiaa. Melkein aikuinen tyttö on pelkää magneettikuvausta, mutta on silti menossa MRI:hin esilääkityksen turvin, koska luulee, että hänen päässään on kasvain.

Jo melkein aikuinen tyttö pelkää kamalasti.

Se tyttö olen minä.

FITMILA 1/23

Painonmuutos lähtöön: -2.5 kg
Painonmuutos tällä viikolla: -2.5 kg
Ruokailut: OK!
Lenkkipäivät: 3

Aloitin itsekseni projektin FITMILA, jonka olisi tarkoitus kestää 23 viikkoa. Olen fitfarmin superdietillä. Kirjoitan tänne ylös painonmuutoksen ja lopuksi lähteneet sentit, jotta muistan ne vielä hamassa tulevaisuudessakin. Yllätyin miten paljon mulla lähti painoa ekalla viikolla. Ne taitavat kuitenkin olla enimmäkseen nesteitä. Toivon onnea myös seuraavalle viikolle.

-Mila