Olipa kerran pieni tyttö, ihan lapsi vasta. Hän oli elämänmyönteinen,
iloinen ja sosiaalinen. Hän osasi nauraa, jakaa surut ja ilot sekä pystyi
itkemään. Hän tuli toimeen muiden lasten kanssa.
Vaikeudet kasvattivat tytöstä, surullisen ja sulkeutuneen,
oman ikäisiä nuoria pelkäävän ja itsetuhoisia ajatuksia hautovan hermoraunion.
Kymmenen vuotta. Kymmenen
vuotta kiusaamista. Kymmenen vuotta vaihtelevia päiviä. Aluksi kiusaaminen oli
pientä nälvimistä, mutta paisui niin, ettei tyttö lopulta halunnut mennä edes
kouluun. Hän huomasi olevansa pohjalla. Sieltä noustiin hampaat irvessä
huipulle, mistä pudottiin jälleen entistä syvemmälle. Tätä jatkui niin kauan,
että tyttö huomasi olevansa kahdeksan vuoden päästä osastolla, yksi syy
osastolle menemiseen oli juurikin jatkuva kiusaaminen.
Kahdeksan vuotta.
Kahdeksan vuotta pelkoja. Pelko miehiä kohtaan, sairaudenpelkoa, pelkoa
rasahduksista, kovista äänistä, kolinasta, askelista. Kuolemanpelkoa
herätyskellon piippauksesta. Näiden kahdeksan vuoden aikana tyttö on tuntenut
olonsa täysin turvalliseksi vain osastolla ja psykiatrin vastaanotolla.
Kolme vuotta.
Kolme vuotta surua. Tytön ystävä, henkinen tuki, kuoli melkein kolme vuotta
sitten. Kohta, kohta tyttö joutuu elämään saman päivän uudelleen. 30. päivä
elokuuta, kello puoli neljä iltapäivällä. Silloin tyttö tuntee järjetöntä vihaa
itseänsä ja koko maailmaa kohtaan. Päässä pyörii yksi kysymys: Miksi? Pikku
hiljaa tyttö on uskaltautunut itkemään, tuntemaan tuskaa ja ennen kaikkea
puhumaan.
Pikku hiljaa tytöstä kasvaa jo melkein aikuinen. Mitä hän
tuntee nyt?
Surua, vihaa ja katkeruutta. Elämänpelkoa, mutta ennen
kaikkea kuolemanpelkoa. Epätoivoa tulevaisuutta kohtaan. Joskus jo melkein
aikuinen tyttö pelkää itseään. Toki tytöllä on iloisia päiviäkin, mutta hän
harvoin osaa nauttia niistä.
Mitä hänelle kuuluu nyt?
Melkein aikuiselle tytölle on tullut epätodellisia oloja ja
kylmiä väreitä päähän. Tyttö on käynyt EEG:ssä ja pelkää epilepsiaa. Melkein
aikuinen tyttö on pelkää magneettikuvausta, mutta on silti menossa MRI:hin esilääkityksen
turvin, koska luulee, että hänen päässään on kasvain.
Jo melkein aikuinen tyttö pelkää kamalasti.Se tyttö olen minä.
Voimia !! Mä toivon että sulla on kaikki hyvin. Koita jaksaa :>T. Tyttö joka eksyi blogiisi
VastaaPoistaKiitos! Vielä ainakin olen hengissä. Päivä kerrallaan yritän selvitä eteenpäin.
VastaaPoistaErikoista. Vaikka vain selasin blogisi läpi, jäi mieleen heti että kirjoitit päiväkirjastasi jonkun otten elokuussa 2012 ja siinä luki, että ystäväsi kuoli 30.7.
VastaaPoistaKuitenkin tällä sivulla lukee, että ystäväsi kuoli 30.8. hmmmmm.....
Sinällään kertakaikkisen hienoa, että joku uskaltautuu avaamaan aika yleisesti pidetystä tabusta blogin. Blogin, joka on kirjoitettu erittäin asiallisesti ja selkeästi.
Olen jo vanhempi henkilö ja käynyt erilaisia hyvinkin vaikeita asioita elämässäni läpi.
Näin kun katson taaksepäin elämääni, mitään en sittenkään jättäisi pois. Monet henkistä tasapainoa heilauttaneet asiat ovat antaneet loppujen lopuksi elämän varrella katsantokantaa moniin asioihin, auttaneet iloitsemaan asioista, joista tuskin olisin osannut iloita jollen olisi "törmännyt" niihin raskaisiin ja pelottaviinkin asioihin.
Henkisesti vahva äitini sanoi aina: "kaikella on tarkoituksensa." Monien asioiden tarkoituksen huomaa vasta jälkikäteen. Voi mennä pitkäkin aika ymmärtää miksi myös huonoja, rankkoja elämänkokemuksia sisältäviä tilanteita on eteen tullut.
Ainoa toivomus, jonka esitän, älä kiltti ole niin raukkamainen että veisit joltakulta äidin tai isän tai vielä pahempaa, veisit mukanasi jonkun lapsen. Jos siihen ratkasuun päädyt ettet elää halua, älä aiheuta muille surua. Niin ihmisraukka kenenkään ei tarvitse olla. Siinä vaiheessa, jos sen päätöksen tekee, pitäisi edes pystyä seisomaan pää pystyssä loppuun asti ja aiheuttaa vain itselleen vahinkoa.
Tsemppiä jatkossakin <3
Kiitos pitkästä ja asiallisesta kommentista!
PoistaTosiaan ystäväni kuoli 30.7. Minulle oli näköjään tullut näppäilyvirhe...
Aloin kirjoittamaan blogia aluksi vain itselleni. Samalla halusin kuitenkin kertoa muille samojen asioiden kanssa painiville, että ei hätää. Että muillakin on vaikeaa. Että kaikesta voi selvitä, pikku hiljaa.
Olet oikeassa siinä, että vaikeudet kasvattavat olemaan iloinen pienistäkin asioista. Joillekin ne voivat olla mitättömiä asioita, minulle taas suuria elämänkokoisia vastauksia. Pienikin ilon aihe voi muuttaa päivän ehkä hitusen paremmaksi.
Olen hyväksynyt, että minä olen tällainen ja en muuksi muutu. Mielialat vaihtelee jopa muutamassa tunnissa ja joskus se kuoleman halu on suurta, mutta on asioita, jotka estää minua tekemästä itsemurhaa. On päiviä, että minulla on hyvä olla ja itsemurha ei käy mielessäkään. Joskus taas on niin paha olla, että kuolema on jatkuvasti mielen päällä. Sen olen kuitenkin nyt päättänyt, että en halua aiheuttaa sivullisille tuskaa ja surua.
Kiitos ja tsemppiä sinnekin <3