Päätös

2.8.2012

Ollaan menossa mökille. Ahdistaa kaikki ja äänet huutaa kuin jotkut hullut. On tämä niin vaikeaa. En tiedä menenkö osastolle kuitenkin vapaaehtoisesti tai sitten pakosta. Saa nyt nähdä. Tässä on nyt kuitenkin melkein viikko aikaa päättää mitä teen. Aion nyt nauttia ja kattoa sitten tiistaina. Alan nyt nukkumaan, koska minua väsyttää. Lääkkeitä menee nyt Risperidon 0,25 mg ja Sertralin hexal 25 mg aamuisin sekä Ketipinor 200 mg iltaisin. Tarvittaessa Opamox 15 mg 1-2 kertaa päivässä.

Ahdistaa kaikki. Ja äänet huutavat. Minä en kestä niitä.

Mitä minä teen isona? Taas sitä kysyttiin. Vaihteeksi kysyjä oli ultrahoitaja. Siis minä en ole raskaana, jos nyt niin luulette. Vaikka parempi pullat uunissa, kun taikinat seinillä. Eli äiti siis oli ultrassa, en minä. Vaikka olisihan se ihan kiva olla raskaana. Saisi vain keskittyä paijaamaan mahaa. Sitten, kun poksahtaisi saisi paijata vauvaa eikä tarvis ajatella mitään muuta. Mitä väliä minulla enää on mitä minä elämässäni teen. Kohta minulla on skitsofrenia, joten mitä väliä. Mutta asiaan. Niin opettajaksi haluaisin, mutta siinä pitää mennä lukioon ja lukea paljon. Ja koska minä en voi keskittyä äänien takia mihinkään, en voi keskittyä myöskään lukemaan. Toinen vaihtoehto on kokki, mutta siinä vaaditaan varmaan valinnainen kotitalous, mitä minulla ei tietenkään valinnaisena ole. Tai voisin pitää välivuoden, mennä töihin ja parantua. Se tuntuisi parhaimmalta vaihtoehdolta. Mutta en tiedä. Vielä reilu puoli vuotta aikaa päättää mitä teen.

Olenko minä oikeasti psykoosissa? Kysyn vaan. Ei musta ainakaan tunnu siltä. Tietty minulla on noita ääniä, ahdistusta ja pelkoja, mutta että vaikeassa psykoosissa. No, kai ne lääkärit tietävät.

3.8.2012

Koulu ahdistaa. Ihan sairaasti. Tänään kävin minun tätini Maijan kanssa ajelulla. Se selitti kaikkea koulujutuista. Että voisin tehdä lyhyempää päivää tai lähteä välillä tehtäviä muualle. Ei onnistu sanon minä. Nyt tuntuu, että osasto olisi kaikkein paras vaihtoehto. En tiedä, taaskaan, mistään mitään. Tuntuu, että minulla on yhtä huono olo, kun just ennen sitä, kun jouduin viime kerralla osastolle. Äänet huutavat ja ahdistaa. Onneksi huomenna loppuu Sertralin hexal ja Risperidon nostetaan 0,5 mg:aan

Nyt se on päätetty. Minä menen osastolle ensi keskiviikkona. Puhuin eri ihmisten kanssa näistä vaihtoehdoista ja päädyttiin osastoon. Äiti ymmärsi sen ihan hyvin ja isäkin, vaikka se onkin varmaan vähän pettynyt. Tietäisipä iskä kuinka paljon minä sitä rakastan ja rakastanhan minä äitiäkin tietysti. Onneksi se on nyt päätetty. En jaksa kirjoittaa enempää, kun ahdistaa ja äänet huutaa. Ehkä joskus kirjoitan tästä asiasta enemmän.

4.8.2012

Jeah! Luin eilen facesta, että Hennakin on osastolla tutkimusjaksolla. Just, kun ajattelin, että pääsen siitä eroon. Ja jos joku on ’’varastanut’’ multa minun omahoitajan ja työparin, minä yksinkertaisesti hermostun. Minä en enää jaksa aloittaa alusta jonkun vieraan hoitajan kanssa. Aion kyllä sanoa Hennalle, ettei se saa kertoa minusta ja minun osasto-olemisista facessa, blogissa tai missään muuallakaan. Osaan kyllä kertoa itsekin, jos tarve vaatii.

Nyt minulla on parempi olo, kuin eilen. Eilen äänet huusivat niin, että pää meinasi haljeta. Nyt ne onneksi puhuu edes hiljempaa. 

Toivottavasti saan osastolla oman huoneen enkä joudu aluksi turvahuoneeseen.

En oikein asettua vielä päivänuoren asemaan, koska luulen, ettei se minun kohdalla ainakaan toteudu. Minulla kun pitäisi niitä tutkimuksiakin aloitella. Uskon niin, että menen ainakin aluksi kokopäiväiseksi. Katsotaan.

Onneksi minulla nyt menee enemmän lääkkeitä. Se Risperidon on tosiaan neuroleptilääke, jonka tarkoitus on estää tuota skitsofrenian syntymistä ja helpottaa ääniharhoja. Sertralin hexal loppui aamulla eli nyt minulla menee tuota Risperidonia 0,5mg aamuisin. Ketipinor menee edelleen annoksella 200 mg illalla ja tarvittaessa Opamox 15 mg 1-2 kertaa päivässä. Olen nyt ottanut tuota Opamoxia säännöllisesti aamuin illoin. Tuon Risperidonin pitäisi lisätä ruokahalua, mutta minulla se on onneksi vain pienentänyt sitä. Röökin polttaminen laukaisee huimauskohtauksen, mutta muita oireita ei ole ollut.

Äsken kirjoitin Saran faceen yksityisviestin, vaikka tiedänkin, ettei sitä kukaan lue, mutta jotenkin se tuntui helpottavan tuota ikävää. Nyt menen vielä saunomaan ja uimaan ja sitten varmaankin pitää lähteä nukkumaan.

Nyt tähän kirjoitteluun tulee tauko, koska osasto kutsuu. Moikka!

Osastoa...

Heräsin äsken. Minusta tuntui, että kello on jotain kahdeksan eikä minua väsyttänyt. Olin ihan, että jes, olen päässyt vähän käsiksi näihin normi rytmeihin. No jaa, en ollut. Kello oli puoli 11. Hiukan otti päähän. En tiedä miten aion selvitä kouluun. Mutta jatkan nyt näitä muisteloita.

Eli olin siis joutunut osastolle. Tai en minä tiedä joutunut. Siinä vaiheessa kun lääkäri sitä osastoa ehdotti, olin pikemminkin helpottunut, että saan jonkin moista hoitoa. Minulla oli silloin todellakin hullu olo, joten menin riemusta kiljuen osastolle.

Eli kaksi ensimmäistä yötä vietin turvahuoneessa ja sitten siirryin kahden hengen huoneeseen. Siinä kävi kyllä vähän huono säkä, koska jouduin samaan huoneeseen kävelevän kanssa. Eli siis kävelevä oli anorektikko, joka yritti kuluttaa kaloreita kävelemällä ja seisomalla. Oli se muuten ihan kiva ihminen, mutta se kävely ärsytti. Eka se pikemminkin huvitti, mutta loppujen lopuksi olisi tehnyt mieli huutaa sitä lopettamaan.

Viikonlopun jälkeen siirryin omaan huoneeseen. Se oli ihan kiva huone muuten, mutta sen seinässä luki: ’’ SARA WAS HERE’’ Minua alkoi ahdistamaan ja en pystynyt ajatella mitään muuta. Loppujen lopuksi tuli selväksi, että minua ennen oli huoneessa ollut ihan eri Sara kuin minun ystävä, joka kuoli.

Huomenna minulla on yhteistyöpalaveri klo 12.15. Ihan hyvä, kun minulla on nyt mennyt huonommin. Koulu ahdistaa. Ja se, että minun pitäisi kauheasti puhua ja olla sosiaalinen. Onneksi aloin polttamaan, joten jos minulle tulee koulussa kauhean ahdistava tilanne, voin mennä tupakalle. Kokeet ne vasta ahdistaakin. Se tunne, kun sinulla on kiire ja et osaa on ahdistus. Ei voi mitään. Paitsi jos ei kävisi koulua, mutta mitä se auttaa. Joskus se ysikin on käytävä. Tai sitten ei. En tiedä. Tämä on tällaista.

Haluaisin tietää mikä minua vaivaa, että tietäisin. Tai siis, en minä tiedä miksi haluaisin tietää. Kai kaikki muutkin haluaisivat tietää mikä niitä vaivaa. Olen hullu, mutta en tiedä miksi. Kai sitä vähemmästäkin haluaisi tietää.

Minua rasittaa yksi tyttö nimeltä Henna, että huh… On minun mielestä okei, että kirjoitat NIMETTÖMÄNÄ, että mitä sairastat, miksi, mitä lääkkeitä syöt ja kuinka paljon. Mutta jos sinä facessa ja blogissa kerrot kaikki asiasi, varsinkin mielenterveydestäsi, ei ole minun mielestä okei. Se tuntuu minun mielestä huomion hakemiselta. Toki olisi tietenkin helpompaa, jos kaikki tietäisivät, että mikä minua vaivaa. Ei tarvisi valehdella silmät suut täyteen.

Osastosta vielä sen verran, että siellä oli ihan kivaa. Ajattelen kuulemma maagisesti. Eli, jos jotain tapahtuu, ajattelen, että se oli minun vika, koska en ajatellut, että niin voi tapahtua. OK.

En haluaisi koskaan, että tämä surun ja ikävän tunne Saraa kohtaan häviää. Se tuntuu jotenkin niin epäreilulta, että minulla on kivaa, vaikka minun ystävä on kuollut.

Alan nyt nukkumaan, että jaksan olla huomenna siellä palaverissa.

1.8.2012

Palaverissa olin ja huonosti meni. Olen kuulemma todella vaikeassa psykoosissa ja lääkärin mielestä osasto olisi tässä vaiheessa ainut vaihtoehto. Kaksi viikkoa osastolla ei kuulemma minulle riittänyt, vaan nyt puhutaan kuuden viikon tutkimusjaksosta. Musta kuulemma voi tulla skitsofreenikko aikuisena, jos näitä oireita ei nyt hoideta. En minä sitä halua, vaan menen mielummin kuudeksi viikoksi osastolle, kun olen koko elämäni skitsofreenikko. Ensimmäisen lääkärin, jolla kävin lokakuussa 2011, mielestä minun diagnoosi oli masennus, osaston mukaan psykoottinen masennus ja nykyisen lääkärin mukaan psykoosi ja masennus. En oikein tiedä enää ketä uskoisin. Ehkä uskon eniten noista kolmesta nykyistä lääkäriä, sillä se on kaikkein kokenein. Palaverissa lääkäri hermostu siitä, ettei Sertralinia oltu osastolla purettu. Äiti ja isä oli sitä mieltä, että osasto on tässä vaiheessa minulle huono vaihtoehto ja lääkäri hermostui siitäkin ja sanoi, ettei kukaan meistä ole alan asiantuntija. Nyt Sertralin hexal puretaan ja aloitetaan Risperidon 0.25 mg, joka nostetaan parin päivän päästä 0.5 mg:aan. Sivuvaikutuksista voimakkaimmat voivat olla lihasjäykkyys ja huimaus. Mopoautolla en saisi ajaa. Oli muuten kortin lähtö lähellä. Lääkäri hermostui vanhemmille siitä, että ne antavat psykoosissa olevan tytön ajaa mautolla. Onneksi lääkäri unohti tämän korttiasian, kun ne alkoivat vänkkäämään näistä psykoosin vaikeusasteista. Olin koko ajan varma, että kortti lähtee ja se laittaa minut pakkohoitoon osastolle. Mutta katsotaan nyt ensi viikon keskiviikkona mitä tapahtuu.

Koulusta sen verran, että musta tuntuu, etten pysty menemään sinne. Minun vaihtoehdot ovat nämä: mennä osastolle päivänuoreksi ja käydä sairaalakoulua, mikä ei varmaan onnistu, kun olen näin huonossa kunnossa. Tai mennä kokonaan osastolle ja käydä sieltä sairaalakoulua ja tehdä samalla niitä tutkimuksia. Järjestää kotiopetus, mikä ei onnistu näin nopealla varoitusajalla. Tai sitten mennä oikeaan kouluun ja ahdistua lisää.

Psykon kanssa en voi aloittaa psykoterapiaa ennen kuin äänet on hävinnyt.

Päivänuoreksi en haluaisi, koska silloin osastosta ei olisi muuta hyötyä kuin koulu. Osastossa on se hyvä puoli, jos olen siellä kokopäiväisesti, saataisiin niitä tutkimuksiakin eteenpäin.

En tiedä, tämä on jotenkin niin vaikeaa. Ahdistaa ja äänet vaan koko aika pahenee. Pitää nyt katsoa mitä teen.

Heissan!

Olen tosiaan 15-vuotias tyttö, joka sairastaa tämän hetkisen tiedon mukaan masennusta ja olen kuulemma vaikeassa psykoosissa. Aloitin päiväkirjan tuossa 30.7.2012 ja kirjoitan suoria lainauksia päiväkirjasta, olen niitä kuitenkin hiukan muuttanut, jotta tekin saisitte jotain käsitystä niistä. Kun ne olen kirjoittanut, siirryn ihan normi blogin pitämiseen. Kaikki nimet on muutettu, sillä en halua, että minut tämän blogin perusteella tunnistetaan. Eli tästä se lähtee.

muoks. Onnistuin unohtamaan edellisen käyttäjätunnuksen tiedot, joten tein nyt uuden blogin :)

30.7.2012

Tänään on tasan vuosi siitä kun minun ystävä Sara kuoli 30.7.2011. Minun sydämessä se tuntuu enää isona möykkynä, en osaa enää edes itkeä. Ei sillä, etten haluaisi itkeä, mutta en vaan jotenkin enää osaa. Olen varmaan surrut sitä niin paljon, etten enää jaksa, en itkeä enkä surra. Olen vaan niin tuskastunut tähän koko elämään, että välillä on semmoinen olo, että olisi parempi olla kuollut.

Minun serkkuni Sanna kiusasi minua ala-asteelta lähtien vuoden 2011 loppuun asti. Lopulta olin niin väsynyt vuoden 2011 lokakuussa, että luokanvalvojani ehdotti käyntiä koulupsykologilla. Kävin psykolla Sannan kiusaamisen ja Saran kuoleman vuoksi. Psyko lähetti minut lääkärille joka määräsi minulle Sertralin 50 mg otettavaksi aamulla. Pian annos nostettiin 100 mg:aan. Silloin ilmeni jo itsetuhoista ajattelua ja harhoja, mutta niihin ei sen kummemmin puututtu.

Helmikuussa 2012 psyko jäi äitiyslomalle ja ehdotti sitä ennen siirtoa nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Se tuntu aluksi aika pelottavaltakin ajatukselta, mutta päädyin siihen että menen polille. Aika pian lähetteen teon jälkeen sain muutamia lappuja polilta, joissa kysyttiin perustiedot ja tietoja minun mielenterveydestä. Aikojakin polille sain.

Ensimmäisellä kerralla olin kahdestaan äidin kanssa polin lääkäri ja psykoterapeutin vastaanotolla. Ensimmäisen kerran siellä tuntui, tämän masennuksen aikana, että minut otetaan tosissaan. Itsetuhoisen ajattelun suhteen minut otettiin vakavasti huomioon ja kerrottiin jo silloin osastosta. Kaikki kaunistelu, mitä entinen psyko harrasti, loppui alkuusa. Osasto tuntui äidin ja minunkin mielestä vastenmieliseltä ja kaukaiselta ajatukselta. Minulle määrättiin uusi lääke nimeltä Ketipinor 50 mg iltaisin ahdistusta ja pelkotiloja lievittämään sekä ennestään oli tietysti jo se Sertralin 100mg aamuisin. Tarvittavaksi lääkkeeksi määrättiin Opamox 15 mg 1-2 kertaa päivässä vaikeaan ahdistus- tai pelkotilaan.

Aloitin käynnit psykoterapeutin luona. Pystyin purkamaan psykolle asiat, jotka minua vaivasivat. Ahdistuksen, pelot onnettomuuksista, vanhempien kuolemasta ja kidnappaajista sekä mieltä vaivaavat itsetuhoiset ajatukset. Psykon kanssa puhuttiin myös tutkimusten aloittamisesta ja olin innoissani, että saisin jotain vastauksia.

Ketipinor nostettiin jossain vaiheessa lääkärin vastaanotolla 100 mg:aan. Tutkimusten ajat tulivat psykologille. Ennen tutkimusten aloittamista kävimme perheen kanssa ulkomailla ja siellä minun olo oli mitä mainioin.

Ensimmäisellä tutkimuskäynnillä puhuttiin psykon kanssa minun olosta ja tutkimusten kulusta. Seuraavalla kerralla oli tarkoitus aloittaa varsinaiset tutkimukset. Mutta…

Minä romahdin toukosuisena maanantaina. Oltiin tosiaan oltu siellä ulkomailla ja tunteja oli minulla jäänyt väliin monia. Ei sen puoleen, että olisin siellä koulussa muutenkaan viihtynyt. Kolmen kuukauden aikana sain haalittua 93 tuntia poissaoloja. No mutta kuitenkin, kokeet pukkasivat päälle ja oli niin kiire, että meinasin oikeasti nääntyä. Joten minä viisaana tyttönä romahdin.

Ensimmäisenä ajattelin, että ne ovat minun omia ajatuksia. Eivät olleet. Ne käskivät tappamaan tai elämään. Jompi kumpi. Ne huusivat ja kinastelivat. En tiennyt mitä olisin ajatellut niistä. Se pahempi vaihtoehto tuntui niin houkuttelevalta, että olin sortua.

Minä kerroin niistä äidille. ’’ Älä höpötä, sä olet vaan niin väsyksissä.’’ Niin äiti sanoi. Okei, antaa olla, minä ajattelin. Mutta ne piinasivat minua jatkuvasti, ne eivät tienneet tauosta, vaikka minä yritin sanoa niille, että lopettavat. Ei auttanut.

Onneksi tuli psykon vastaanottoaika ja kerroin äänistä psykolle, joka soitti saman tien lääkärille. ’’No Anne tässä, terve! Täällä olisi Mila vastaanotolla, tutkimuksia pitäisi aloitella. Lamaantunut ja vähäpuheinen, kuulee ääniä, jotka käskevät tappamaan. Mitä tehdään? ’’ Nuo ovat ainoita asioita, joita muistan tuosta käynnistä. Ketipinor nostettiin 150 mg:aan ja aika lääkärille annettiin parin päivän päähän.

Lääkärin luo menin vanhempieni kanssa. Ensin lääkäri pyysi minut sisään ja kyseli minun voinnista sekä äänistä ja tarjosi osastohoitoa. ’’En minä oikein tiedä, siellä mä en ainakaan voi tehdä itelleni mitään,’’ oli minun vastaus ja se oli sillä selvä. Lääkäri sanoi: ’’Okei minä soitan tuonne osastolle ja varmistan, että tulet sinne. Laitoin jo eilen lähetteen menemään, joten tietävät odottaa sinua siellä.’’ Tässä vaiheessa ajattelin, että se oli suunnitellut jo koko jutun, ei minun mielipiteellä olisi väliä ollut. Siitä sitten lähettiin nuorisopsykiatrian osastolle T19.

Osastolla oli meitä ottamassa vastaan hoitaja, joka esitteli paikat ja kertoi säännöistä. Minusta se paikka näytti niin karulta, että purskahdin itkuun. Ruma ja vanha keltainen betonirakennus. Kamerakännyköitä ei saanut pitää ja nettiä ei ollut. Pieni turvahuone, jossa oli pikkiriikkinen ikkuna. Sekin oli korkealla ja sitä ei olisi saanut rikki millään konstilla. Kapea ja korkea metallisänky, josta pisti silmään lepositeet. Rumaa ruskeaa nahkaa, joista olivat pehmusteet kuluneet. Vierihoitaja, joka valvoi ja vahti sinua nojatuolissa. Vessassa en uskaltanut käydä, se kun oli huoneen yhteydessä. Siellä minä nukuin kaksi ensimmäistä yötä. Minulle sanottiin, suorastaan vakuutettiin, että se oli normaali käytäntö. Ensimmäisen yön jälkeen yksi osaston nuorista kysyi minulta: ’’ Mitä sä olet tehnyt, kun jouduit turvahuoneeseen?’’ En minä tiennyt enkä uskaltanut kysyä, sitäkään… Hyvin pian huomasin, että mitä normaalimpi olet, sen enemmän sinulle suodaan vapauksia.

Sertralin piti purkaa osastolla, koska se voi provosoida ääniharhoja. Mutta eipä sitä purettu. Vain puolet annoksesta vähennettiin, vaikka se koko lääkitys piti purkaa.

Vähän iloisempia asioita. Sain mopokortin vähän aikaa sitten ja tänään käytiin ostamassa pikkusiskon kanssa koulutarvikkeita. Siis se ostaminen on kivaa, ei se kouluun lähtö. En jaksa puhua ihmisten kanssa, seurustella ja esittää iloista. En ole ollut kenenkään kaverien kanssa koko kesänä.

Mutta asiaan… Lääkkeinä menee nyt Sertralin hexal 50 mg aamuisin, Ketipinor 200 mg iltaisin sekä tarvittaessa Opamox 15 mg, mitä olen aika ahkeraan käyttänyt.