Heissan!

Olen tosiaan 15-vuotias tyttö, joka sairastaa tämän hetkisen tiedon mukaan masennusta ja olen kuulemma vaikeassa psykoosissa. Aloitin päiväkirjan tuossa 30.7.2012 ja kirjoitan suoria lainauksia päiväkirjasta, olen niitä kuitenkin hiukan muuttanut, jotta tekin saisitte jotain käsitystä niistä. Kun ne olen kirjoittanut, siirryn ihan normi blogin pitämiseen. Kaikki nimet on muutettu, sillä en halua, että minut tämän blogin perusteella tunnistetaan. Eli tästä se lähtee.

muoks. Onnistuin unohtamaan edellisen käyttäjätunnuksen tiedot, joten tein nyt uuden blogin :)

30.7.2012

Tänään on tasan vuosi siitä kun minun ystävä Sara kuoli 30.7.2011. Minun sydämessä se tuntuu enää isona möykkynä, en osaa enää edes itkeä. Ei sillä, etten haluaisi itkeä, mutta en vaan jotenkin enää osaa. Olen varmaan surrut sitä niin paljon, etten enää jaksa, en itkeä enkä surra. Olen vaan niin tuskastunut tähän koko elämään, että välillä on semmoinen olo, että olisi parempi olla kuollut.

Minun serkkuni Sanna kiusasi minua ala-asteelta lähtien vuoden 2011 loppuun asti. Lopulta olin niin väsynyt vuoden 2011 lokakuussa, että luokanvalvojani ehdotti käyntiä koulupsykologilla. Kävin psykolla Sannan kiusaamisen ja Saran kuoleman vuoksi. Psyko lähetti minut lääkärille joka määräsi minulle Sertralin 50 mg otettavaksi aamulla. Pian annos nostettiin 100 mg:aan. Silloin ilmeni jo itsetuhoista ajattelua ja harhoja, mutta niihin ei sen kummemmin puututtu.

Helmikuussa 2012 psyko jäi äitiyslomalle ja ehdotti sitä ennen siirtoa nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Se tuntu aluksi aika pelottavaltakin ajatukselta, mutta päädyin siihen että menen polille. Aika pian lähetteen teon jälkeen sain muutamia lappuja polilta, joissa kysyttiin perustiedot ja tietoja minun mielenterveydestä. Aikojakin polille sain.

Ensimmäisellä kerralla olin kahdestaan äidin kanssa polin lääkäri ja psykoterapeutin vastaanotolla. Ensimmäisen kerran siellä tuntui, tämän masennuksen aikana, että minut otetaan tosissaan. Itsetuhoisen ajattelun suhteen minut otettiin vakavasti huomioon ja kerrottiin jo silloin osastosta. Kaikki kaunistelu, mitä entinen psyko harrasti, loppui alkuusa. Osasto tuntui äidin ja minunkin mielestä vastenmieliseltä ja kaukaiselta ajatukselta. Minulle määrättiin uusi lääke nimeltä Ketipinor 50 mg iltaisin ahdistusta ja pelkotiloja lievittämään sekä ennestään oli tietysti jo se Sertralin 100mg aamuisin. Tarvittavaksi lääkkeeksi määrättiin Opamox 15 mg 1-2 kertaa päivässä vaikeaan ahdistus- tai pelkotilaan.

Aloitin käynnit psykoterapeutin luona. Pystyin purkamaan psykolle asiat, jotka minua vaivasivat. Ahdistuksen, pelot onnettomuuksista, vanhempien kuolemasta ja kidnappaajista sekä mieltä vaivaavat itsetuhoiset ajatukset. Psykon kanssa puhuttiin myös tutkimusten aloittamisesta ja olin innoissani, että saisin jotain vastauksia.

Ketipinor nostettiin jossain vaiheessa lääkärin vastaanotolla 100 mg:aan. Tutkimusten ajat tulivat psykologille. Ennen tutkimusten aloittamista kävimme perheen kanssa ulkomailla ja siellä minun olo oli mitä mainioin.

Ensimmäisellä tutkimuskäynnillä puhuttiin psykon kanssa minun olosta ja tutkimusten kulusta. Seuraavalla kerralla oli tarkoitus aloittaa varsinaiset tutkimukset. Mutta…

Minä romahdin toukosuisena maanantaina. Oltiin tosiaan oltu siellä ulkomailla ja tunteja oli minulla jäänyt väliin monia. Ei sen puoleen, että olisin siellä koulussa muutenkaan viihtynyt. Kolmen kuukauden aikana sain haalittua 93 tuntia poissaoloja. No mutta kuitenkin, kokeet pukkasivat päälle ja oli niin kiire, että meinasin oikeasti nääntyä. Joten minä viisaana tyttönä romahdin.

Ensimmäisenä ajattelin, että ne ovat minun omia ajatuksia. Eivät olleet. Ne käskivät tappamaan tai elämään. Jompi kumpi. Ne huusivat ja kinastelivat. En tiennyt mitä olisin ajatellut niistä. Se pahempi vaihtoehto tuntui niin houkuttelevalta, että olin sortua.

Minä kerroin niistä äidille. ’’ Älä höpötä, sä olet vaan niin väsyksissä.’’ Niin äiti sanoi. Okei, antaa olla, minä ajattelin. Mutta ne piinasivat minua jatkuvasti, ne eivät tienneet tauosta, vaikka minä yritin sanoa niille, että lopettavat. Ei auttanut.

Onneksi tuli psykon vastaanottoaika ja kerroin äänistä psykolle, joka soitti saman tien lääkärille. ’’No Anne tässä, terve! Täällä olisi Mila vastaanotolla, tutkimuksia pitäisi aloitella. Lamaantunut ja vähäpuheinen, kuulee ääniä, jotka käskevät tappamaan. Mitä tehdään? ’’ Nuo ovat ainoita asioita, joita muistan tuosta käynnistä. Ketipinor nostettiin 150 mg:aan ja aika lääkärille annettiin parin päivän päähän.

Lääkärin luo menin vanhempieni kanssa. Ensin lääkäri pyysi minut sisään ja kyseli minun voinnista sekä äänistä ja tarjosi osastohoitoa. ’’En minä oikein tiedä, siellä mä en ainakaan voi tehdä itelleni mitään,’’ oli minun vastaus ja se oli sillä selvä. Lääkäri sanoi: ’’Okei minä soitan tuonne osastolle ja varmistan, että tulet sinne. Laitoin jo eilen lähetteen menemään, joten tietävät odottaa sinua siellä.’’ Tässä vaiheessa ajattelin, että se oli suunnitellut jo koko jutun, ei minun mielipiteellä olisi väliä ollut. Siitä sitten lähettiin nuorisopsykiatrian osastolle T19.

Osastolla oli meitä ottamassa vastaan hoitaja, joka esitteli paikat ja kertoi säännöistä. Minusta se paikka näytti niin karulta, että purskahdin itkuun. Ruma ja vanha keltainen betonirakennus. Kamerakännyköitä ei saanut pitää ja nettiä ei ollut. Pieni turvahuone, jossa oli pikkiriikkinen ikkuna. Sekin oli korkealla ja sitä ei olisi saanut rikki millään konstilla. Kapea ja korkea metallisänky, josta pisti silmään lepositeet. Rumaa ruskeaa nahkaa, joista olivat pehmusteet kuluneet. Vierihoitaja, joka valvoi ja vahti sinua nojatuolissa. Vessassa en uskaltanut käydä, se kun oli huoneen yhteydessä. Siellä minä nukuin kaksi ensimmäistä yötä. Minulle sanottiin, suorastaan vakuutettiin, että se oli normaali käytäntö. Ensimmäisen yön jälkeen yksi osaston nuorista kysyi minulta: ’’ Mitä sä olet tehnyt, kun jouduit turvahuoneeseen?’’ En minä tiennyt enkä uskaltanut kysyä, sitäkään… Hyvin pian huomasin, että mitä normaalimpi olet, sen enemmän sinulle suodaan vapauksia.

Sertralin piti purkaa osastolla, koska se voi provosoida ääniharhoja. Mutta eipä sitä purettu. Vain puolet annoksesta vähennettiin, vaikka se koko lääkitys piti purkaa.

Vähän iloisempia asioita. Sain mopokortin vähän aikaa sitten ja tänään käytiin ostamassa pikkusiskon kanssa koulutarvikkeita. Siis se ostaminen on kivaa, ei se kouluun lähtö. En jaksa puhua ihmisten kanssa, seurustella ja esittää iloista. En ole ollut kenenkään kaverien kanssa koko kesänä.

Mutta asiaan… Lääkkeinä menee nyt Sertralin hexal 50 mg aamuisin, Ketipinor 200 mg iltaisin sekä tarvittaessa Opamox 15 mg, mitä olen aika ahkeraan käyttänyt.