Sekaisin

Moikka!

Mun on ehkä hyvä nyt kirjoittaa tänne, koska nyt tuntuu, että pää hajoaa. Tuntuu, ettei mun ajatukset ole omia. Tuntuu, että kukaan ei välitä. Tuntuu, että olen tulossa hulluksi. Välillä on semmoinen olo, että olen halvaantunut. Ettei minun käsi liiku vaikka kuinka yrittäisin.

Ahdistaa ja olen aivan hysteerinen. Meinasin jo soittaa lanssin mua hakemaan, mutta onneksi tulin järkiini. Toisaalta minä haluaisin turvaan sairaalaan, mutta sitten tulee ne kaikki paskat fiilikset mieleen. Että millaista siellä viimeksi oli. Soitin kriisipuhelimeen, mutta eihän siitä ollut apua paskan vertaa. En uskalla puhua kenellekään enää rehellisesti minun olosta. Pelkään, että mut viedään hullujenhuoneelle. Kukaan ei tiedä, että mitä mun päässä oikeasti tapahtuu, koska säälin tosi paljon mun läheisiä. Ettei niitten tarvi miettiä, että miten huonosti mulla menee. Pelkään kertoa terapeutille ja psykiatrille mun olosta, koska joudun kuitenkin lukkojen taakse...

Kukaan ei kysy multa ikinä, että mitä mulle OIKEASTI kuuluu... Ketään ei tunnu kiinnostavan, että miltä musta tuntuu. Niitä kiinnostaa vain, että miten minä voisin olla heille avuksi.

Minä kyllä juoksen ja hoidan muidenkin asiat. Muiden auttaminen on prioriteetti numero yksi ja omat asiat tulee vasta sen jälkeen. Mutta kuka auttaa minua? Ei juuri kukaan. En minä tarvi siivousapua tms., mutta olisi ihanaa jos joku kuuntelisi. Miksi minun pitäisi tehdä maailma muille valmiiksi, kun omat asiat on muutenkin retuperällä ja olo ihan helvetin huono? Päätin just, että nyt minusta, joo joo - naisesta tuleekin ei ei - akka.

Kaikki vaan sanoo, että kyllä se siitä. Ei se nyt sille tunnu. Illalla mä en saa nukuttua, koska joka kerta mun mieleen tulee, että miksi? Miksi mä en tappanut itseäni tänään? Siitä ajatuksesta kun pääsen, seuraava ajatus on, että mun täytyy tappaa itseni huomenna. Ja tämä toistuu joka hemmetin ilta/yö.

Haluaisin vaan päästä tästä huonosta olosta ja olla onnellinen, edes hetken aikaa. Haluaisin normaalin elämän. Nyt minusta tuntuu, että en tiedä tuleeko huomista. Mä olen ihan sekaisin. Katsotaan kuinka minun käy. Sisimmässäni toivon, että joku kysyisi vielä " Mitä Mila sulle kuuluu?" ja kääntäisi minun pään.

-Mila

"Kun elämä lyö sata nolla"

Moikka!

Viime kerrasta on tapahtunut paljon. Kävin yhdessä vaiheessa tosi pohjalla. Olin jo hyppäämässä sillalta, mutta joku selittämätön asia sai minut muuttamaan mieleni. Joskus ajon mopoautolla illalla ja mietin, että nyt minä teen sen. Välillä sitä miettii, että mitä jos olisinkin tehnyt itsemurhan. Olisko minulla parempi olo... Opamoxia tuli syötyä paljon. Aamulääkkeet jäi välillä ottamatta ja se pahensi oloa ja ääniä entisestään. Viime kerralla, kun kirjoitin tänne olo oli tilanteeseen nähden aika hyvä, siitä lähtikin se oikein kunnon alamäki. Sitä oli niin väsynyt elämään. En osannut nauttia hyvästä hetkestä. Olin varma, että nurkan takana onkin se huono jakso. Äänet olivat pahimmat. Vaikka yritin sanoa niille vastaan, olla ajattelematta niitä ja mitä vielä, niin ne käskivät kuitenkin kuolemaan. Olin jo valmis menemään osastolle, vaikka muulloin olenkin sitä vastaan. En sanonut sitä onneksi ääneen kenellekään. Minä selvisin ilman osastoa ja jopa ilman lääkärikäyntiä.

Nyt menee ihan hyvin. Ensi perjantaina on aika lääkäriin ja aion kertoa siellä taas mieltä vaivaavista peloista. Lääkityksen tarpeellisuudestakin katson hyväksi puhua. Sitä on alkanut miettiä, että syönkö lääkkeitä turhaan. Olen joskus sanonut täälläkin: "Kyllä ne lääkärit tietää", mutta eihän ne voi minun pään sisälle nähdä. Minkälaista olo olisi ilman lääkkeitä? Sitä ei voi kukaan tietää. Lääkäri oli jo viime kerralla sitä mieltä, että kokeillaan ilman lääkitystä, mutta katsotaan nyt, mitä hän tuumaa.

Toivotaan, että hyvä kausi jatkuu! Hyvää lauantai-illan jatkoa :)

-Mila

Mä haluun karkuun

Nainen:
Sä oot ihan helvetin huono ihminen. Tapa itses. Kaikilla olis helpompaa. Sun elämäs on ollut vaan sarja epäonnistumisia. Miksi  et tekis sitä?

Mies:
Jumalauta, sä et saa tappaa itseäs. Ajattele vanhempia ja sisaruksia. Kaikkia jotka ovat pitäneet susta huolta. Älä usko kaikkea mitä tuo sulle sanoo. Mieti mitä tapahtuu, kun sä kuolet. Kuka sut löytää? Mieti! Vittu mieti miten kaikki kärsis sun tekojen takia. Mieti miten poliisit tulis kertomaan sun perheelle, että oot tehnyt noin järkyttävän teon. MIETI!

Tällaista meno on nykyään. Pahenee vaan päivä päivältä. Nyt ääniä on kaksi, mies ja nainen. Tämä nainen kertoo minulle myös minun lapsuudesta asioita ja tilanteita, joissa olen tuntenut itseni nolatuksi. Lisäksi, vaikka nainen haluaa minun kuolevan, hän kuitenkin varoittaa minua liikenteessä. Hän ei halua minun kuolevan onnettomuudessa, vaan minun pitäisi tappaa itseni. Hän pelottelee minua raskaudella niin kauan, että olen hakenut raskaustestin ja tehnyt sen. Minä tulen hulluksi. Monta kertaa olen ajanut autolla ja etsinyt mahdollisuutta. Rekkaa, kovaa ajavaa autoa, siltaa, mitä vain. Aina viime hetkellä on iskenyt niin kova kuolemanpelko, että en ole tehnyt sitä. Joten toistaiseksi olen vielä hengissä. Yöllä rukoilen, että kuolema korjaisi, mutta uuteen aamuun on noustu aamu aamun jälkeen. Päivä kerrallaan eteenpäin. Pitäkää edes te lippu korkealla.
-Mila

Olipa kerran pieni tyttö, ihan lapsi vasta. Hän oli elämänmyönteinen, iloinen ja sosiaalinen. Hän osasi nauraa, jakaa surut ja ilot sekä pystyi itkemään. Hän tuli toimeen muiden lasten kanssa.

Vaikeudet kasvattivat tytöstä, surullisen ja sulkeutuneen, oman ikäisiä nuoria pelkäävän ja itsetuhoisia ajatuksia hautovan hermoraunion.

Kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta kiusaamista. Kymmenen vuotta vaihtelevia päiviä. Aluksi kiusaaminen oli pientä nälvimistä, mutta paisui niin, ettei tyttö lopulta halunnut mennä edes kouluun. Hän huomasi olevansa pohjalla. Sieltä noustiin hampaat irvessä huipulle, mistä pudottiin jälleen entistä syvemmälle. Tätä jatkui niin kauan, että tyttö huomasi olevansa kahdeksan vuoden päästä osastolla, yksi syy osastolle menemiseen oli juurikin jatkuva kiusaaminen.

Kahdeksan vuotta. Kahdeksan vuotta pelkoja. Pelko miehiä kohtaan, sairaudenpelkoa, pelkoa rasahduksista, kovista äänistä, kolinasta, askelista. Kuolemanpelkoa herätyskellon piippauksesta. Näiden kahdeksan vuoden aikana tyttö on tuntenut olonsa täysin turvalliseksi vain osastolla ja psykiatrin vastaanotolla.

Kolme vuotta. Kolme vuotta surua. Tytön ystävä, henkinen tuki, kuoli melkein kolme vuotta sitten. Kohta, kohta tyttö joutuu elämään saman päivän uudelleen. 30. päivä elokuuta, kello puoli neljä iltapäivällä. Silloin tyttö tuntee järjetöntä vihaa itseänsä ja koko maailmaa kohtaan. Päässä pyörii yksi kysymys: Miksi? Pikku hiljaa tyttö on uskaltautunut itkemään, tuntemaan tuskaa ja ennen kaikkea puhumaan.

Pikku hiljaa tytöstä kasvaa jo melkein aikuinen. Mitä hän tuntee nyt?

Surua, vihaa ja katkeruutta. Elämänpelkoa, mutta ennen kaikkea kuolemanpelkoa. Epätoivoa tulevaisuutta kohtaan. Joskus jo melkein aikuinen tyttö pelkää itseään. Toki tytöllä on iloisia päiviäkin, mutta hän harvoin osaa nauttia niistä.

Mitä hänelle kuuluu nyt?

Melkein aikuiselle tytölle on tullut epätodellisia oloja ja kylmiä väreitä päähän. Tyttö on käynyt EEG:ssä ja pelkää epilepsiaa. Melkein aikuinen tyttö on pelkää magneettikuvausta, mutta on silti menossa MRI:hin esilääkityksen turvin, koska luulee, että hänen päässään on kasvain.

Jo melkein aikuinen tyttö pelkää kamalasti.

Se tyttö olen minä.

FITMILA 1/23

Painonmuutos lähtöön: -2.5 kg
Painonmuutos tällä viikolla: -2.5 kg
Ruokailut: OK!
Lenkkipäivät: 3

Aloitin itsekseni projektin FITMILA, jonka olisi tarkoitus kestää 23 viikkoa. Olen fitfarmin superdietillä. Kirjoitan tänne ylös painonmuutoksen ja lopuksi lähteneet sentit, jotta muistan ne vielä hamassa tulevaisuudessakin. Yllätyin miten paljon mulla lähti painoa ekalla viikolla. Ne taitavat kuitenkin olla enimmäkseen nesteitä. Toivon onnea myös seuraavalle viikolle.

-Mila

Ruumis nukkuu, pää valvoo

Mulla oli aivan järkyttävä yö. Otin illalla Mirtazapinin ja 45 minuutin päästä silmät oli niin raskaat, ettei niitä jaksanu pitää auki. No, nukahdin ja koko yö menikin sitten siinä, että pelkäsin olevani hullu ja kuolevani siihen paikkaan. Tuntu, että mun ruumis nukku ja pää valvoi. En pystynyt avaamaan silmiä, nostamaan jalkoja tai käsiä soittaakseni äitille alakertaan, että mikä mua oikein vaivaa. Ajatukset laukkasi ja pelkäsin, etten enää pysty ikinä nousemaan sängystä.

Tänään onneksi tuli puhetta tästä mun enon kanssa. Se alkoi nauramaan ja sanoi, että se on ihan normaalia varsinkin, jos on stressaantunut.

Toivottavasti ensi yö on parempi.

Ollaan tänään äitin kanssa laitettu jouluvalot pihalle ja käyty kaupassa. Edelleenkin, I'm happy :)

-Mila

I'm happy

Olin polilla lääkärin vastaanotolla tänään. Lääkäri antoi sairaslomaa tämän vuoden loppuun asti. Lisäksi se määräsi unilääkkeeksi Mirtazapinia 7,5 mg/ilta. Ketipinoria lähdetään purkamaan, 50 mg:aa parin päivän välein. Puhuttiin mun itsetuhoisista ajatuksista ja se sano, ettei määrää mitään semmoisia lääkkeitä mulle millä saisi tapettua itsensä. Lääkäri sanoi, että voisin ihan hyvin lopettaa lukion ja mennä töihin tai ammattistarttiin. Hän ei ollut onneksi todellakaan laittamassa mua osastolle, koska kuulemma tuntee mut niin hyvin,joten hän ajatteli ettei siihen ole tarvetta.

Mä olen tosi onnellinen.

-Mila

Olo kuin taivaassa, no ei...

Mulla oli tänään terkkarille aika. Puhuttiin mun itsetuhoisista ajatuksista ja hän oli sitä mieltä, että sairasloma on hyvä vaihtoehto. Sitten se halusi, että pyydetään opokin paikalle. Se opo on tosi ihana ja sen takia en haluaisi sanoa sille, että mulla on paha olla. Se on kuitenkin yrittänyt mun eteen parhaansa. Jotenkin tulee semmoinen olo, että mä satutan sitä, koska se on aina kyynel silmässä, kun kerron mun olosta. Sovittiin, että jos saan sairaslomaa, vien sen lapun lukiolle maanantaina. Koulun aloittaisin tammikuussa. Terveydenhoitaja sano, että mulla on hyvä terapeutti ja lääkäri ja että olen hyvissä käsissä.

Menin siitä sitten suoraan terapiaan, jossa terapeuttini ehdotti kolmatta käyntiä viikossa. Se voisi olla ihan hyvä idea, että saisin purkaa ahdistusta. Huomenna mulla on polilla lääkäriaika, joten saa nähdä mitä lääkäri sanoo terapian lisäämisestä ja lääkkeistä.

Nyt kun olen ollut pois koulusta, tuntuu ettei mulla saa olla paha olo. Silti ahdistaa välillä aika paljon. Haluaisin jotain pilleriä, jolla olo olis kuin taivaassa...

-Mila

Tää sattuu, tähän tottuu, ja entä jos yksin kuolenkin

Ajattelin eilen aamulla, että nyt mä teen sen. Tapan itseni. Ei mulla ollut lääkkeitä,koska ne oli äidillä, joten ajattelin, että viiltelen itseäni. Luulin, että se helpottaa. En kuitenkaan tehnyt mitään itselleni, koska pelkäsin sitä kipua. Ei ne arvetkaan mitkään hehkeän näköiset ole. Ne on muistuttaa aina pahasta olosta.

En mennyt eilen kouluun ja terapeutti sano mulle, että mä voisin pitää sairaslomaa joulukuun loppuun. Mä oon nyt kotona loppuviikon ja perjantaina lääkärissä pyydän saikkua. Jos lääkäri ei sitä määrää, niin keskeytän ne säälittävät kaksi kurssia, jotka mulla nyt on.

Mulla menee nyt lääkkeinä Abilify 2x15 mg aamulla ja Ketipinor 2x100 mg illalla. Tarvittaessa Opamox. Tuo Abilify vaihdettiin mulle reilu kuukausi sitten, koska Risperidonista tuli sivuvaikutuksina painon nousu ja menkkojen poisjäänti. Kun tämä uusi lääke vaihdettiin, mulla oli ihan hyvä olo. Nyt kuitenkin ahdistus ja itsetuhoisuus sekä äänien kuulemiset ovat lisääntyneet. Pelkään ihan hirveästi olla yksin kotona, koska luulen, että joku tulee tappamaan mut. Pitäisiköhän mun pyytää jotain uutta lääkettä rinnalle vai koittaa vielä tuota Risperidonia? Ehkä se selviää perjantaina, kun menen lääkärin puheille. Pelkään, että se lääkäri laittaa mut osastolle, kun kerron näistä itsetuhoisista ajatuksista!

Ihanaa kun tulee joulu, saa ostaa lahjoja ja rentoutua. Oon ostanut jo lahjoja sisaruksille ja kummilapsille. Niin joo, en ole varmaan kertonut, että minua on pyydetty kahden vauvan kummiksi. Toinen syntyi toukokuussa ja toinen lokakuussa <3 On onneksi mun elämässä hyviäkin asioita, vaikka niitä onkin aika vahän, tänne tulee vain niin helposti kirjoitettua ne huonot ja ahdistavat asiat.

-Mila

Terapiayhteenveto

Psykoterapian alkaessa Mila oli 15-vuotias yhdeksäsluokkalainen. Hänelle oli sovittu yhdeksännen luokan suoritus erityisjärjestelyin ja peruskoulu tuli hyvin arvosanoin suoritettua. Psykoterapian alussa Milaa vaivasi ahdistukset ja äänet sekä erilaiset pelkotilat. Milan historiaan sisältyi koulukiusaamiskokemukset ja ystävän kuolema.

Terapiassa on tutustuttu Milan elämään ja historiaan. Esiin tulee runsaasti pelkotilanteita ja ahdistusta. Välillä Mila pelkäsi, että hänet surmataan tai hänen perheenjäsenille sattuu jotain pahaa. Vastaan tulevat ihmiset tuntuivat pelottavilta. Mila on kertonut kokemistaan ruuminsa ylkopuolella olosta, kuulemistaan äänistä ja ahdistusoireistaan. Keskusteluissa on yritetty ymmärtää, mikä merkitys näillä tuntemuksilla voisi olla ja miten niihin voisi saada hallintaa ja ymmärrystä.

Peruskoulun jälkeen Mila päätyi hakemaan lukioon. Opiskelusuunnitelmaksi vahvistui lukion suorittaminen neljässä vuodessa. Syksyllä jaksossa oli 2-3 ainetta. Opinnot lähtivät aluksi hyvin liikkeelle. Jännnityksiä toki esiintyi isompaan ryhmään mennessä, mutta onnistumisiakin koulunkäynnissä oli. Mila pystyi muuttamaan suunitelmiaan, kun jotain vaikeuksia opinnoissa tuli. Keskusteluissa olikin pääpaino monesti siinä, miten jonkin tilanteen saattaa nähdä monella tavalla ja miten tilanteista oppii selviämään. Kouluun lähtö on ollut usein hankalaa ja silloin ahdistus iskee tuoden ääniä ja fyysisiä oireita. Mila on joutunut työstämään äänten viestejä, joissa hän kuulee kehotuksia tappaa itsensä. Kurjaa tilanteessa on ollut se, että ahdistusta on ollut kuuden vuoden ajan.

Vuoden aikana olemme tutustuneet Milan asioihin. Jonkin verran tilanne on muuttunut parempaan suuntaan. Tunteita Milalle on tullut ja hän pystyy pitämään hieman paremmin puoliaan. Terapiaan hän on sitoutunut.

Psykoterapeuttina esitän Milalle psykoterapian jatkoa kahdesti viikossa käynnein. Terapiaprosessi on lähtenyt hyvin käyntiin ja työtä on jatkettava.

Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa

Tältä musta tuntuu... Itsemurha on ollut mielessä jonkin aikaa. Äänet kuuluvat tälläkin hetkellä. Olin yksi päivä aivan varma, että nyt tapan itseni lääkkeillä. Mulla oli 200 tabua Ketipinor 100 mg:sta ja Risperidoneja 1 mg:sta 100 tabua. Ei tosin enää, hain dosetin ja äiti laittoi ylimääräset tabletit piiloon. En kuitenkaan uskalla tehdä sitä, koska en halua, että perheenjäsenet näkee mut kuolleena.

Oon alottanut lukion ja se on aivan perseestä. Aluksi se oli semmosta alkuhuumaa. Ahdisti, mutta pärjäsin. Sitten alkoi toinen jakso ja äidinkielen tunnilla piti tehdä esitelmä. Mulle tuli pakokauhu ja lopetin koko kurssin. No siitä kun päästiin tuntui, ettei mulla saisi olla paha olo. Kuitenkin äänet ja ahdistus jatkuivat.

Mua ahistaa ryhmätyöt ja esiintyminen aivan kamalasti. Vaikka mä joudun vain vastaamaan opettajan kysymykseen koko luokan kuullen tuntuu, ettei henki kulje ja sydän tulee pihalle.

Kolmas jakso alkoi viime torstaina ja siitä lähtien elämä on mennyt alaspäin kuin lehmän häntä. Terveystiedon tunnilla opettaja haluaa aktiivisuutta ja ryhmätöistä tehdään joka tunti. Mä vihasin niitä tunteja ja ne ahdisti mua. Uskonnon tunnilla oli aluksi ihan jees, mutta sitten opettaja tänään kyllästyi puhumaan yksikseen ja pamautti meille ryhmätyön, joka pitäisi esitellä huomenna. Mun kanssa sitä julistetta teki kaksi tyttöä, Silja ja Amanda. No tää Amanda on nyt huomenna pois ja mä tiedän, että mun pitäisi kuitenkin esitellä yksin se juliste, koska Silja ei uskalla. Tämä Silja on myös mun kanssa samalla terveystiedon tunnilla. Oon ollut terkan tunnilta pois ja kysyin häneltä sitten, että mitä he ovat tehneet siellä. No se kertoi ja lähetin sen jälkeen tämmöiset viestit äitille:

klo 13.48

Ihan perseestä tää koulu. Uskonnon tunnilla tehtiin juliste ja se pitää esittää huomenna. Terveystiedosta Silja sano et ne tekee ryhmätöitä. Lopetan sen helskutin paskan terveystiedon.

klo 13.50

Turha sanoa et kyllä se siitä. Ihan vitun paskaa touhua.

klo 13.52

Sitten se huora uskonnon opettaja kysy multa et Mila mitä mieltä sä oot yhteisöllisyydestä. En ees muista et mitä vastasin.

klo 13.53

Kohta alkaa psykan tunti. Katotaan mitä tällä kertaa tulee. Paskaa niskaan vaan. Ei tätä jaksa.

Vähän alko runosuoni sykkiä... No, laitoin nyt viestiä opolle, että lopetan sen terveystiedon. En mä jaksa olla siellä.

Muutenkin on alkanut kuulua ihan epämääräsiä ääniä päässä.  Ja kun joku asia alkaa ahdistaa tuntuu, että kaikki kaatuu päälle.

 

 

Oonko kertonut täällä yhdestä pojasta, joka oli osastolla? Se teki korttitemppuja ja oli semmosen epämääräsen olonen, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sitten se muutaman päivän päästä se sano et tuu yhdeltätoista illalla mun huoneeseen. Mä olin silleen et ei paska, mitä se oikeen haluaa! No mä vastasin sille, että en varmana tule. No illalla kun meidän piti mennä nukkumaan tää poika sitten oikein juoksi mun perässä yläkertaan, jossa meidän huoneet oli. No mä juoksin vielä lujempaa ja ehdin laittaa oman huoneeni oven lukkoon. Kyllä te tiedätte, et mitä se halus... Mua pelotti ihan kauheasti ja ahdistun vieläkin siitä tilanteesta.

 

No nyt lukiossa terkan ja psykan tunnilla on samantyyppinen poika. Tai ainakin se muistuttaa mua tästä osastolla olleesta pojasta. Se kattoo mua oudosti ja tulee liian lähelle. Tiedättekö kun ihmisellä on oma reviiri? Mulla se on vähintään puoli metriä. Yhtenä päivänä me mentiin psykan tunnilla atk-luokkaan ja menin istumaan semmoseen paikkaan missä ei ollut muita ihmisiä. No tää poika tuli mun viereen istumaan vaikka muuallakin olisi ollut tilaa! Mua ahdistaa tommonen läheisyys ja en esimerkiksi kestä että joku koskee mun käsivarsiin. Mulle tulee siitä hirveän paha ja oksettava olo.

 

 

Mä luulin, et mulla olis kauheasti asiaa, mutta en muista enää muuta...

 

-Mila

Viime kesän fiilistelyä :)

 

 

 

 

 

 

-Mila

OSAO

Eilen tuli kirje Oulun seudun ammattiopistosta, johon olin hakenut yhteishaussa lääkealalle. Pääsen pääsykokeisiin, jotka pidetään 7.5. Olen niin iloinen :) En voinut uskoa, että pääsen niihin pääsykokeisiin, mutta vähitellen alan tajuta, että tosiaan, minä menen sinne. Otan tämän ihan kokemuksena, koska minun ei ole mikään pakko mennä sinne kouluun. Ykkösvaihtoehtona minulla on edelleen lukio.

Olo on vaihdellut päivien mukaan. Minulle tuli pari viikkoa sitten oloja, joita kutsun katto-oloksi ja ihmeelliseksi oloksi. Katto-olo on tuntemus, että olen katossa ja katson ylhäältäpäin mitä alhaalla tapahtuu. Silloin ahdistaa ja haluaisin pois sieltä katosta. Ihmeellinen olo puolestaan tarkoittaa, että en ole missään. Korvissa humisee ja silmissä sumenee. Silloin pelottaa kamalasti. Yleensä se menee ohi viimeistään kymmenessä minuutissa. Nämä oireet kuuluvat lääkärin mukaan johonkin dissosiaatio nimen kaltaiseen sairauteen, joku dis alkuinen sana se oli. Ne tulevat yleensä kun pelottaa tai ahdistaa.

 Äänet ovat taas alkaneet. Mummun synttäreistä se alkoi. Juhlat pidettiin meillä ja väkeä oli sairaasti. Alkoi ahdistamaan ihmiset ja melu, ennen kaikkea mitä ihmiset minusta ajattelee. Sen illan aikana ne alkoivat. Ne olivat sitä samaa, tapa itsesi ja älä tapa. Sitten joku mies kysyi minulta kyytiä kaupungilla ja äänet alkoivat varoittamaan eri asioista. Enimmäkseen miehistä. Äänet kuuluivat pari viikkoa koko ajan, mutta nyt ne ovat vähentyneet.

Kävin lääkärissä ja Ketipinorin annostusta nostettiin 25 mg eli nyt sitä menee aamulla 25 mg ja illalla 200 mg. Ketipinor huimasi aluksi niin, että välillä oli pakko mennä lattialle makuulle, kun tuntui, että jalat menee alta. Onneksi huimaus on nyt vähentynyt. Lisäksi menee Risperidon 1 mg aamuin illoin. Huomasin vähän aikaa sitten, että 60 tabletin paketti Risperdaalia maksaa 37e ja 60 tabletin paketti Risperidonia maksaa 7e. Aika huomattava hintaero, vaikka samaa lääkettähän ne ovat. Niin, ei se lääkäri ollut kovin huolissaan minun oloista. Sanoi vain, että toivotaan, että olo menee parempaan suuntaan.

Koulussa en kovin paljoa ole ollut, koska aamulla tuntuu, ettei pysty nousemaan sängystä ja menemään kouluun ihmisten ilmoille. Usein olen ollut vain tunnin koulussa ja lähtenyt sitten kotiin. Yritän nyt tsempata nämä viimeiset viikot, koska äiti lupasi 50e, jos lähden joka päivä kouluun.

Meillä oli tänään lukion kanssa palaveri, jossa puhuttiin minun voinnista ja lukioon tulosta. Siellä oli terveydenhoitaja, kaksi opoa ja kuraattori. Hirveän mukavia ja sydämmellisiä ihmisiä. Voin mennä aina juttelemaan, jos tarve vaatii. Sovittiin, että teen lukion neljässä vuodessa, joten yhteen jaksoon tulee 2-3 kurssia. Nyt tuntuu helpolta mennä syksyllä sinne, koska opettajat ovat noin mukavia.

 Terapiassa olen puhunut Lindasta eli minun serkustani. Löysin sähköpostin jonka äiti oli lähettänyt Lindan äidille marraskuussa.

Hei

Olette varmaan kuullut, että Mila vaihtaa luokkaa, mutta ette varmaan tiedä miksi. Mila vaihtaa luokkaa, koska Linda kiusaa Milaa toistuvasti. Mila ei enää jaksa olla edes koulussa, kun kiusaamista jatkuu koko ajan. Tämä Lindan on täytynyt itsekin tiedostaa, olihan hän kysynyt luokanvalvojakeskustelun jälkeen Milalta, että "Sanoitko, että sinua on kiusattu?" Mistä Lindalle olisi tullut edes mieleen kysyä, jos hän itse ei ole kiusaamassa. Milan läsnä ollessa hän sipisee muille, ja on saanut muut tytöt puolelleen puhumalla toisesta pahaa.

En näe tarpeelliseksi, että Mila tästä joutuu vielä keskustelemaan, hän on kokenut jo aiemmin kun keskusteltu niin että syy on ollut hänessä. Jokainen saa olla millainen tahansa, mutta ketään ei saa kiusata. Koulu (luokanvalvoja ja rehtori) tietää kuviot, mutta Mila on kieltänyt tässä vaiheessa heitä ottamasta teihin yhteyttä. Mutta jos tämä asia ei muutu, kiusaaminen lopu nyt heti, emmekä pääse yhteisymmärrykseen näin, koulu on luvannut järjestää asiantuntijat paikalle,jolloin voidaan asiasta puhua. Tyttöjen pitäisi pystyä olemaan samassa luokassa jouluun asti, ja kaikilla on oikeus olla luokassa jossa ei kiusata. Toivon oikeasti, että tytöt pystyy olemaan sellaisissa väleissä, ettei toisen tarvitse kokea oloansa syrjityksi ja kiusatuksi. Ymmärrän, että kenenkään ei tarvitse olla kenenkään kanssa jos ei halua, mutta kenelläkään ei ole oikeutta kiusata ketään. Kuitenkin Linda on ottamassa apua vastaan Milalta ja pitää Milaa hätävarana.

Toivoimme jo seiskalle mennessä että tytöt pääsisivät eri luokkiin, mutta niin ei silloin onnistunut kun muiden kaveritoiveet ei olisi toteutunut. Uskon, että tämä ratkaisu on hyvä molemmille, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.


Tässä asioita, mitä Mila on itse kirjoittanut 31.10.

Jo ala-asteella oli samantyyppisiä asioita, mutta lievempänä ja oon yrittäny olla kaveri ja auttaa toista kaikesta huolimatta. Yläasteen 7 luokan joulun jälkeen koin, että jäin porukasta ulkopuolelle.

Kun kasiluokka alko kaikki oli hyvin. Torstaina muutama päivä ennen syyslomaa olin koulusta pois, koska en ollu nukkunu koko yönä. Ilmotin Lindalle että en jaksa tulla kouluun. Kävin sinä päivänä ostamassa vaatteita ja kun tulin takaisin seuraavana päivänä kouluun, se oli hermostunut mulle. En tienny mistä.

Istuin yhtenä päivänä Mintun kanssa lattialla. Linda tuli siihen ja alko laulaa enkuks et parhaita kavereita maailman loppuun asti. Minttu kysy et "enkö mä sais ees istua tässä?"

Oon joutunu auttamaan Lindaa koulutehtävissä. Esim. äikän esseessä kerroin kaikki vastaukset ja miten se voi ne siihen paperille kirjottaa. Hyvä etten menny ite niitä kirjottamaan. Jos en auta sitä niin se hermostuu.

Koetilanteissa olen joutunut näyttämään koevastauksia. Esim. "älä laita kättäs niin, etten pysty kattomaan." "Kun tarkistat, niin laita se lappu ylös et mä näen sen." Se on ärsyttäny ku oon ite joutunu lukemaan, mutta se on melkein aina kysynyt multa vastauksia.

Seiskaluokalla meillä oli bilsan tai maantiedon koe. Sara istu mun toisella puolella ja Linda toisella. Sara kysy multa johonkin tehtävään vastausta ja kun olin selittämässä sitä sille, Linda halus tietää jonkun tehtävän vastauksen. En kertonu sitä sille ja vielä kasiluokan alkaessa Linda jakso muistuttaa mua siitä, etten kertonu sitä vastausta sille vaan autoin Saraa. Ja Sara oli sillon jo KUOLLU.

Oon joutunu tekemään Lindan läksyjä. Yhtenä päivänä Linda oli pois koulusta ja kerroin hänelle läksyt, mitä oli tullut. Englannin läksyks oli tullut kaksi tehtävää ja sanoin ne Lindalle. Muistan kun sanoin ne tehtävät ja lopuks sanoin että "ne tuli kans läksyks." Linda sano että joo joo. Kun Linda tuli kouluun se ei ollu tehny niitä ja väitti että en ollut sanonut niitä hänelle. Mä sanoin Lindalle, et mähän sanoin sulle, et ne tuli läksys. Se sanoi mulle jotain että "paskat, eksä osaa ees läksyjä kertoa."

Linda on sanonu usein, et tee mun läksyt ku oot nopeampi kirjottaa. Jos mä oon yrittäny sanoa vastaan tai ollu sen näkönen et ei voi vähempää kiinnostaa se on sanonu et "nopee kohta ope tulee".

Tänä syksynä tapahtuneita asioita: kun ollaan oltu minä, Linda ja Minttu kolmistaan, niin Linda kuiskaillu Mintulle asioita tai pyytäny Minttua sivuun ja kuiskannu sille jotain. Viime viikolla oltiin opon tunnilla ja Linda ja Minttu istuivat vierekkäin. Linda kuiskasi Mintulle jotain. Vielä perään Linda sano kovemmalla äänellä:" Tai voitsä olla sen kaa jos haluat."

En jaksa enää kommentoida/kehua hänen ulkomuotoaan. Yhteen aikaan tänä syksynä ja aikaisemminkin kysynyt päivittäin että "onko mun pohkeet ja perse isompi vai pienempi ku tolla." Ikään Linda ei sano musta mitään positiivista ja jos mulla on uudet vaatteet niin hän suuttuu ja on koko päivän puhumatta ja turrissaan. Useasti kysyy esim. et "onko mun nuttura hyvin et onko se valahtanut" jos en kehu hirveästi ja sanon vaikka et joo iha samati ku ennnenki niin se hermostuu. Aina pitäs vaa ylistää ja kehua sitä!

Aika ei tahdo riittää omien läksyjen tekoon tunnin aikana (esim. äikän tunnit) kun joudun auttamaan Lindaa.

En enää jaksa auttaa ja mennä toisen pillin mukaan. Ikää ei saa vastapalvelua.


Soitan sinulle illan aikana liittyen tähän viestiin.
Toivottavasti tästä voidaan keskustella ihan rakentavasti.
Itse saat päättää haluatko luetuttaa tämän myös Lindalla, ihan miten itse näet asian.

Krista

Eli tällaista.  Minttu oli siis minun ja Lindan kaveri, ja Krista on minun äiti. Ja turrissaan oleminen tarkoittaa, että on hermostunut jollekkin, jos joku ei tajunnut :)

Aika paljon taas muistui mieleen asioita, jotka olin unohtanut. Unohtelen nykyään tosi paljon asioita. Esim. onko ovet lukossa ja mitä kautta olen johonkin paikkaan mennyt. Muutenkin nämä lähimenneisyyden tapahtumat ovat hatarien muistikuvien varassa. Se on aika rasittavaa, kun ei yksinkertaisesti muista arkipäivän asioita.

Mutta joo, oli taas kiva kirjoittaa pitkästä aikaa. Nyt pitää mennä, hejdå!

 -Mila

"Käyksä useinki täällä?"

Terapia on alkanut ja ihan mukavasti siellä on mennyt. Jotenkin tuntui typerältä aloittaa taas kaikki alusta, mutta kyllä se siitä. Terapeutti on ihan kiva ja sille on helppo puhua. Minulla oli ensiksi kaksi arviointikäyntiä, joiden aikana piti päättää alkaako kulkemaan tuolla terapeutilla. Päätin, että sitoudun tuohon ihmiseen, joten terapia alkaa virallisesti 7.1. Muuten on mennyt ihan hyvin. Pari päivää sitten tuli huonompi ja jotenkin voimaton olo, ei jaksaisi tehdä oikein mitään. Koulu alkoi tänään ja on sovittu, että käyn erityisopen luona koulupäivät ainankin tammikuun puoleenväliin asti. En oikeen jaksa kirjoittaa muuta, sori.

Muistin yhden jutun osastojaksolta. Toinen potilas kysyi yhdeltä toiselta potilaalta: "Käyksä useinki täällä?" Heh heh:)
-Mila

Psykoterapia alkaa :)

Anteeksi pitkä postaustauko, olen ollut niin huonossa kunnossa, etten ole jaksanut kirjoitella. Minulle on nyt tullut hirveästi itseuhoisia ajatuksia, joiden miettiminen vie paljon aikaa. Ne ovat kuin ääniä, niitä on pakko ajtella vaikka ei haluaisi. Ajattelen, että helpoin tapa olisi lähteä lääkkeillä. En uskalla kuitenkaan tappaa itseäni, koska pälkään, etten kuolekaan, jään kitumaan ja minulle tulee jotain aivovaurioita yms. Lisäksi ajatukset tyssäävät siihen, kun ajattelen vanhempia ja niiden reaktiota. Näitä ajatuksia on minulla ollut nyt parisen viikkoa.

Minulla on menkat myöhässä 10-12 viikkoa, en ole ikinä pitänyt kirjaa niistä, koska ovat tulleet aina ajallaan. Kävin jo tk:ssa mahakivun takia ja siellä ottivat raskaustestin, joka oli negatiivinen. Eli en ainankaan vauvaa ole odottamassa :) Ketipinor ja risperidon voivat tehdä menkoista epäsäännölliset, joten odottelen huomista, jolloin kerron menkoista omahoitajalleni. Katsotaan menenkö gynekologille vai odotelleenko vielä.

Olin pois koulusta viime viikon tiistaista perjantaihin henkisen huono olon vuoksi. Minulla oli muka kuume. En jaksanut hakea sairaslomaa ja selittää taas kaikkea, koska en osaa sanoa mikä minua vaivaa ja miksi minulla on itsetuhoisia ajatuksia.

Kävin psykoterapiapolilla arviointikäynnillä. Terapeutin kanssa puhuttiin näistä vaivoista mitä minulla on ollut. Eipä siellä mitään ihmeellistä tapahtunut. Joku "hyvät ja huonot puolet" lappu piti täyttää. Polilta sitten soittivat, että terapia alkaa 10.12. Yllätyin, kun saan aloittaa näin nopeasti. Ihan hyvä, koska nyt minulla on ollut huonompi kausi. Aina kaikki sanoo, että on ylä- ja alamäkiä, mutta kun olet pohjalla, tuntuu ettei sieltä pääse pois.

Huomenna on varmaan viimeinen käynti omahoitajalla. Aika on sovittu psykologin yksikköön, jossa on fysioakustinen tuoli. Kokeilen sitä ja sitten puhutaan jatkosta. Olisi niin helppo hakea saikkua, mutta nyt on alkamassa koeviikot ja koeita ei kyllä kannata jättää rästiin. Onneksi saan suorittaa joidenkin aineiden kokeet esseetehtävillä, joten niistä saan vähän helpotusta.

-Mila